Friday, May 29, 2009

Fighting the urge to hobby-horsify everything

In the biblioblogosphere there is one bizarrely funny blog titled "Dilettante Hobby Horse Blog". The premise is quite simple. Any biblioblog author, who is tired of having enormous amounts of comments in her blog all relating to wild theories about Christian origins, biblical characters etc. can transfer all those comments to where they properly belong: to the "Dilettante Hobby Horse Blog". For maintaining one's blog and keeping guests' comments on topic the hobby-horse variants could surely be simply deleted, but others wish to preserve them for posterity, if only for their entertainment value.

Examples of hobby-horse comments are varied. There are those who postulate a Flavian conspiracy behind the New Testament texts, those who regard the figure of Judas Iscariot to have been seriously misrepresented by critical scholarship, and those who deny the existence of the one and holy Gospel of Q. There is even a blog for quite an original claim that many prominent biblioblogs are pseudonymous and in reality written by one man, Jeffrey Baldrick Gibson, who even keeps discussion between his various alter egos to keep this fact hidden. As is usual with conspiracy theories, it's really hard to say just how serious the conspiracy buffs actually are (more on that in the weeks to come).

Why am I writing this? Because Captain Obvious whispered to me the following words one evening: "You may laugh now. But think, and think hard, in what ways is your expertise superior to those enthusiastic amateurs who are also called dilettantes. You know the basics, and so do they. You are well versed in one subject, which also happened to be your thesis, and so are they versed in their one subject. If you were less of a lurker and more of an active online participant you would end up in the "Dilettante Hobby Horse Blog" in no time."1

Words of the wise. With just a Master's Degree in hand I could very well be labeled as an educated amateur (pardon the oxymoron). I have an elementary knowledge in all the relevant fields in biblical studies. I know the Classics. However, I have only worked with exactly one theme extensively and written a Master's Thesis about it. Now, it just so happens that when you have only one question under control you tend to see it everywhere. Every discussion could profit from an insight gained when working with that very question. Every remark could lead to an analogy from that very question. And every comment section of a biblioblog could be derived to discuss that very question. Nothing is more important than that very question, a question which I have managed to learn through and through. Nothing.

Therefore I do sympathize with our lovely enthusiasts: some of them just can't help it. (I would also sympathize with blog authors who are struggling with massive amounts of moderation of comments... except I don't have any comments, so that sympathizing will have to wait for a bit.) In the future only one thing will salvage my awkward situation. I will have to increase my scope and write about different subjects, delving into various fields in the field of biblical studies. For the time being, however, I will have to contend myself to lurk moar, and consciously avoid raising that very question in places where it doesn't belong.

Unless, of course, the situation really necessitates talking about the Secret Gospel of Mark. Really had to say it once aloud.

1Interestingly, according to this paper by Jakob Nielsen, the vast majority (up to 90%) of users in any given online community are lurkers who (almost) never contribute anything.

Tuesday, May 26, 2009

Publiikissa Helsingin yliopistossa 25.5.2009

Valmistuin sitten viimein teologian maisteriksi (tuttavallisemmin TM) Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta.
Alemmassa kuvassa tiedekunnan dekaani Aila Lauha ojentaa minulle tutkintotodistuksen; ylemmässä tyylikäs hovikumarrus.

Sic transit gloria mundi: ensimmäisenä päivänä maisterismies ("Herra Maisteri sinulle"), seuraavana työtön työnhakija.
Kuvausolosuhteet olivat varsin hämärät, ja kuvien väritasapainoa on siten ymmärrettävästi muokattu.

English Summary: graduated as a Master of Theology (M.Th) from University of Helsinki.

Sunday, May 24, 2009

Artikkeli Salaisesta Markuksen evankeliumista teologia.fi -verkkojulkaisussa

Suomalaisen yliopistoteologian näyteikkuna ja popularisoija, teologia.fi -verkkojulkaisu julkaisi alkuviikosta lyhyen, esittelevän artikkelin Salaisesta Markuksen evankeliumista, jonka kirjoitin pro gradu -tutkielmani pohjalta.

Timo S. Paananen: Pro gradu -tutkielma: Väärensikö Morton Smith Salaisen Markuksen evankeliumin?

Artikkeli on kirjoitettu henkilölle, joka on kiinnostunut yliopistollisesta teologiasta, mutta ei tiedä mitään Klemensin kirjeestä Theodorokselle tai Salaisesta Markuksen evankeliumista. Tekstin syntyprosessi oli erikoinen. Varsinaisesti sen kirjoittaminen kesti tunnin. Kolme tuntia kuitenkin kului, kun yritin tiivistää kaiken oleellisen 9,000 merkkiin! Julkaistussa versiossa on 8,987 merkkiä (ilman välilyöntejä).

Artikkelin julkaissut sivusto, teologia.fi -verkkojulkaisu, on hyvä yritys esitellä yliopistollista teologiaa yliopiston ulkopuoliselle maailmalle. Sivuston teema vaihtuukin säännöllisesti kolme kertaa vuodessa, mutta yhteisöllinen ulottuvuus puuttuu tyystin. Keskusteluun vaaditaan rekisteröityminen, eikä se olekaan ottanut tulta alleen. Sivuston kolme blogia ovat vieläkin surkuteltavammassa tilassa: viimeisimmät postaukset ovat vuoden 2007 loppupuolelta, ja kolmen blogin osalta näitä postauksia on yhteensä neljätoista kappaletta! Blogeissa ei tietenkään ole kommentointimahdollisuutta.

Linkit ovat mainioita nettinäkyvyyden mittareita. Alexa Internetin tarjoaman neljännesvuosittain päivitettävän informaation mukaan ainoastaan yhdeksän sivua sisältää linkin teologia.fi -verkkojulkaisuun. Tämä postaus saa siten kunnian olla se kymmenes.

Ehdotukseni olisi, että teologia.fi -verkkojulkaisu profiloituisi selkeästi uusimman teologisen tutkimuksen näyteikkunaksi, unohtaisi pakkosyötetyn yhteisöllisyyden ja selkeyttäisi palvelun käyttöliittymää: esimerkiksi minä en millään keksi, kuinka löydän artikkelini Salaisesta Markuksen evankeliumista sitten, kun se lähitulevaisuudessa katoaa etusivun "! Tuoreimmat"-ikkunasta.

English Summary: teologia.fi has published my short Finnish article with a title translated as "Master's Thesis: Did Morton Smith Forge the Secret Gospel of Mark?" The site itself claims to be "A Window to Academic Theology" and features popularizing articles in Finnish from all theological disciplines.

Thursday, May 21, 2009

About this blog

The purpose of this blog, first and foremost, is to follow the academic debate concerning Clement's Letter to Theodore and the (so-called) Secret Gospel of Mark.

Other than that, this blog will follow the model of your average biblioblog. In this definitive list of over 200 biblioblogs (The Biblioblog Top 50) I can find only one from Finland, Stefan Green's "Exegetisk Teologi", written in Swedish (the other official language of the land). With not much of a competition in this field, Salainen evankelista (the name means "Secret Evangelist" in English) will feature discussion of early Christianity, extra-canonical early Christian writings and the New Testament, and contemporary conspiracy theories, most probably in reverse order of importance.

EDIT: From January 2010 onward the blog will also feature whining discussion of the high and low points of pursuing a PhD.

In my pursuit of a Ph.D, beginning from next January if nothing goes amiss, I will also need to learn to write English without much effort and in an academic manner. And without the all too frequent grammatical blunders. Therefore, beginning right away, I will offer short English Summaries of all my postings originally written in Finnish. Most of these will concern the Evangelical Lutheran Church of Finland (with 4 294 199 members in the end of 2008, or 81,7% of the population), of which I am a lay member, or other non-academic topics.

On top of that, Salainen evankelista will host my (half-)academic articles published in a Finnish magazine Vartija, and provide a link to my Master's Thesis once it is accepted to E-thesis, a collection of dissertations, theses and serials from University of Helsinki.

Edit: E-Thesis has published my Master's Thesis in pdf-format. Only abstract in English; relevant bits will be translated to English in this blog during the summer of 2009. Grab it here.

Monday, May 18, 2009

Tämän blogin tarkoitus

Salaisen evankelistan ensimmäinen ja tärkein tarkoitus on seurata uusinta tieteellistä keskustelua, jota käydään Klemens Aleksandrialaisen kirjeestä Theodorokselle ja sen sisältämistä evankeliumikatkelmista (ns. Salainen Markuksen evankeliumi).

Salainen evankelista on ns. tutkimusblogi, jossain epävirallisen käytäväkeskustelun ja virallisen luokkahuone-esitelmän välillä. Suomessa tutkimusblogi on harvinaisuus: The Biblioblog Top 50 -sivuston mukaan ainoastaan 2% akateemista raamatuntutkimusta sivuavista blogeista on peräisin Suomesta.

Mistä tämä huhtikuun 2009 prosenttilukema saadaan, jää tosin arvoitukseksi. Samaisen sivuston "Täydellinen luettelo biblioblogeista" (Complete List of Biblioblogs) tuntee vain yhden suomalaisen, Stefan Greenin, ruotsinkielellä kirjoittaman blogin "Exegetisk Teologi".

Muista suomalaisista akateemista raamatuntutkimusta sivuavista blogeista lähimmäksi tutkimusblogia tulevat Kari Kuulan kotisivut, joissa julkaistaan säännöllisesti mielenkiintoisia puheenvuoroja. Helsingin yliopiston eksegetiikan laitokselta blogi löytyy ainoastaan yliopistonlehtori Risto Urolta, mutta se näyttää olevan tarkoitettu ainoastaan opintoihin liittyviin tiedonantoihin, mikä on sääli.

Suomalaisilla biblioblogeilla ei siten ole järin suurta kilpailua. Salainen evankelista pyrkii täyttämään tätä aukkoa ja kommentoimaan Klemensin kirjeen ja Salaisen Markuksen evankeliumin lisäksi myös muuta mielenkiintoista kansainvälistä tutkimusta erityisesti Uuden testamentin eksegetiikan alalta. Blogin profiili vakiintuu luonnollisesti vasta ajan myötä.

Sunday, May 17, 2009

Vartija-artikkelit

Vartijan julkaisemat artikkelini:

Kuka kirjoitti Salaisen Markuksen evankeliumin? Osa 1: Morton Smith vs. Stephen C. Carlson (Vartija 3/08)

Kuka kirjoitti Salaisen Markuksen evankeliumin? Osa 2: Morton Smith vs. Peter Jeffery (Vartija 4/08)

English Summary: my articles published in Finnish magazine Vartija. In Finnish only.

Vartija-artikkeli: Kuka kirjoitti Salaisen Markuksen evankeliumin? Osa 2: Morton Smith vs. Peter Jeffery

Artikkeli on julkaistu alunperin Vartijan numerossa 4/2008.
Viittaaminen: Paananen, Timo S. // 2008 // Kuka kirjoitti Salaisen Markuksen evankeliumin? Osa 2: Morton Smith vs. Peter Jeffery. Vartija 121:4, 123-132.

Vuosi 2005 oli merkittävä vuosi Morton Smithin käsikirjoituslöydön tutkimushistoriassa. Kyseessä oli Klemens Aleksandrialaisen kirje Theodorokselle ja sen sisältämä lainaus Salaisesta Markuksen evankeliumista. Akateemista yhteisöä kalvanut epätietoisuus käsikirjoituksen todellisesta luonteesta – väärennös vai aito antiikin dokumentti – julistettiin kahteenkin otteeseen ratkaistuksi. Scott G. Brownin Mark's Other Gospel: Rethinking Morton Smith's Controversial Discovery väitti Salaisen Markuksen evankeliumin olevan saman henkilön kynästä kuin kanoninen Markuksen evankeliumi. Stephen C. Carlson esitti puolestaan teoksessaan The Gospel Hoax: Morton Smith's Invention of Secret Mark Morton Smithin väärentäneen käsikirjoituksen. Vilkasta keskustelua käytiin sekä tieteellisissä julkaisuissa että internetissä, blogeissa ja tutkijoiden sähköpostilistoilla.

Suuri osa tutkijoista näyttää kallistuvan Carlsonin huijaus-argumentin kannalle. Sen ainoa pohdinnan arvoinen osa käsittelee kuitenkin Theodoros-kirjeen käsialan epäselvyyksiä, eikä pelkällä viivan epävarmuudella voi vielä yksilöidä juuri Morton Smithiä kirjeen kirjoittajaksi. Carlsonin tapa löytää tekstistä lukuisia Smithin jättämiä vihjeitä perustuu tarpeeseen löytää tekstistä lukuisia Smithin jättämiä vihjeitä: tieteentekemisen kriteerejä se ei täytä.1

Vuonna 2007 Princeton Universityn musiikinhistorian professori Peter Jeffery julkaisi kirjan The Secret Gospel of Mark Unveiled: Imagined Rituals of Sex, Death and Madness in a Biblical Forgery, jossa hän väittää Morton Smithin väärentäneen Theodoros-kirjeen. Jefferyn lähestymistapa poikkeaa vain hieman Carlsonin vastaavasta: hän ei arvioi Klemensin kirjeen kopion käsialaa, mutta löytää lukuisia historiallisia anakronismeja ja Smithin tarkoituksella jättämiä vihjeitä. Mielenkiintoista on se, että Jefferyn löytämät vihjeet eivät ole kertaakaan samoja kuin Carlsonin löytämät vihjeet - kuinka monta johtolankaa Smith oikein olisikaan onnistunut piilottamaan tekaistuun tekstiinsä? Tärkein ja intohimoisimmin perusteltu argumentti liittyy Salaisen Markuksen evankeliumin kirjalliseen riippuvuuteen Oscar Wilden (1854-1900) näytelmästä Salomé. Huomionarvoista on myös Jefferyn tapa lukea Klemensin kirjettä Theodorokselle aivan uudella tavalla. Kirjeessä Klemens nimittäin nimeää karpokraattien ryhmän harhaoppiseksi ja kiittää Theodorosta siitä, että tämä on ottanut kovan linjan heidän suhteensa. Jos tekstin sisäislukijan, tekstin kirjoittajan kuvitteleman ideaalilukijan, ajatellaan kuitenkin olevan itse karpokraatti, kääntyy tekstin sisältö Jefferyn mukaan päälaelleen.

Herjauksesta kunnianloukkaukseen

Kun Stephen Carlson arvioi Smithin motiiveja Theodoros-kirjeen väärentämiseen, hän päätyy melko hyväntahtoisesti pitämään Smithin toimintaa humoristisena huijauksena eikä vakavana väärinkäytöksenä tiedeyhteisöä kohtaan. Peter Jeffery taas silittää vastakarvaan: Klemensin kirje Theodorokselle on "todennäköisesti kaikkein mahtavin ja monisäikeisin 'Vetäkää Käteen', johon on koskaan syyllistytty koko pitkän ja usein loukkauksia sisältävän tieteenharjoittamisen historian aikana." Sama tyyli värittää "The Secret Gospel of Mark Unveiled" -teosta alusta loppuun saakka. Esipuheessaan Jeffery – benediktiiniveljestön maallikkojäsen - lupaa rukoilla Smithin selvästi ahdistuneen sielun puolesta, ja viimeisissä lauseissa hän muistuttaa lukijoitaan siitä, ettei Smith ymmärtänyt sen enempää kristinuskoa kuin gnostilaisuuttakaan, vaikka hän selvästi sympatisoi jälkimmäistä. On vaikea kuvitella minkään yliopistollisen kustantajan – Jefferyn kirjan on vieläpä julkaissut arvostettu Yale University Press - julkaisevan tämäntapaisia loukkauksia, jos asianomainen olisi vielä elossa. Nyt moni tutkija alkaa jo turtua niihin: Smithin kuolema vuonna 1991 näyttää tehneen mahdolliseksi kaikenlaisen kielenkäytön, esimerkiksi Jacob Neusner on nimittänyt häntä mm. kaheliksi, sekopääksi ja inhottavaksi vanhaksi hölmöksi.

Aina kun henkilökohtaisuuksilta jää tilaa, Jeffery argumentoi Theodoros-kirjeen modernin alkuperän puolesta. Hänen väitteensä jakaantuvat melko kivuttomasti rumiin ja pahoihin. Ensimmäisestä ryhmästä huomattavin käsittelee Klemensin kirjeen sisältämää Salaisen Markuksen evankeliumin jaksoa:2


"He tulivat Betaniaan, ja siellä oli nainen, jonka veli oli kuollut. Nainen tuli, polvistui Jeesuksen eteen ja sanoi hänelle: ‘Daavidin poika, armahda minua.’ Mutta opetuslapset moittivat häntä. Jeesus suuttui heille ja meni hänen kanssaan puutarhaan, missä hauta oli, ja heti kuului haudasta kova huuto. Jeesus meni haudan luo ja vieritti kiven sen suulta. Hän astui heti sisään, meni nuoren miehen luo, ojensi kätensä ja nosti hänet kädestä pitäen ylös. Nuori mies katsoi häneen, rakasti häntä ja alkoi pyytää häntä luokseen. He tulivat ulos haudasta ja menivät nuoren miehen taloon; hän oli nimittäin varakas. Kuuden päivän kuluttua Jeesus sanoi hänelle, mitä hänen oli tehtävä. Illalla nuori mies tuli hänen luokseen pukeutuneena pellavaiseen vaatteeseen, joka verhosi hänen alastoman ruumiinsa, ja jäi hänen luokseen siksi yöksi, sillä Jeesus opetti hänelle Jumalan valtakunnan salaisuuden. Sitten hän lähti sieltä ja palasi Jordanin toiselle rannalle."

"Siellä olivat Jeesuksen rakastaman nuoren miehen sisar, hänen äitinsä ja Salome, mutta Jeesus ei ottanut heitä vastaan."


Morton Smithin oma tulkinta painotti tekstikatkelmien historiallisuutta: Nasaretin Jeesus kastoi oppilaitaan Jumalan valtakunnan salaisuuteen yöllisissä seromonioissa. Spekulointi vihkimykseen kuuluvalla rituaalisella, homoseksuaalisella yhdynnällä sai monet raamatuntutkijat raivoihinsa. Entä jos Smithin huumorintaju otetaan yhtälöön mukaan? Miten tekstiä tulee lähestyä, kun muistetaan tapa, jolla hän vitsaili anonyymistä nuoresta miehestä Getsemane-kohtauksessa (Mk 14:51-52): “Pyhä mies pidätetään... alaston teini-ikäinen pakenee.” Jeffery havainnoi lukuisia Smithin kirjoituksista löytyviä kaksimielisiä vitsejä. Myös Salainen Markuksen evankeliumi avautuu aivan uudella tavalla, kun sitä ei lähestytäkään antiikin dokumenttina, vaan modernina “laajennetun kaksoismerkityksellisyyden” tekstinä.

Miksi ensimmäisessä Salaisen Markuksen evankeliumin katkelmassa opetuslapset moittivat naista? Jefferyn mukaan suuttumus tulee erityisen ymmärrettäväksi, jos lause “Nainen tuli, polvistui Jeesuksen eteen ja sanoi...” tulkitaan kaksimielisenä vitsinä “Nainen sai orgasmin kumartuessaan suutelemaan Jeesusta” - niin englannin 'come' kuin suomenkin 'tulla' -verbejä voidaan käyttää luontevasti tässä merkityksessä. Yleensä polvistumiseksi käännetyn verbin prosekyneō ajateltiin taas 1900-luvun puolivälissä, jolloin Smith olisi väärennöksensä tehtaillut, liittyvän etymologisesti kuvapatsaiden rituaaliseen suuteluun. Eikä tämän lukutavan anti ole vielä tässä: Jeesuksen suorittama nuorukaisen johdattaminen ulos haudasta tuo mieleen modernin ilmauksen “tulla ulos kaapista” eli nuorukainen hyväksyy itsensä eikä enää piilottele itseään sellaisena kuin on – hän tunnustautuu julkisesti homoseksuaaliksi. Hieman aikaisemmin Jeesus on nimittäin ojentanut kätensä ja nostanut “hänet kädestä pitäen ylös”. Eräissä antiikin eroottisissa teksteissä, mukaan lukien Laulujen Laulussa, sanaa käsi käytetään kiertoilmauksena penikselle. Myös kreikkalaisten harrastaman painin aloitusasennossa kilpailijat tarttuivat toisiaan käsistä. Urheileminen tapahtui tunnetusti ilman vaatteita. Viimein voi Jeesuksen sanoa myös hylkäävän koko naiseuden, kaikki naiset kolmessa sukupolvessa – hän ei ottanut vastaan nuoren miehen sisarta, äitiä tai Salomea. Jefferyn lukutavassa on päivänselvää, että tämä johtuu siitä, että Jeesus piti Salaisen Markuksen evankeliumin mukaan (nuorista) pojista, vaan ei naisista.

Salaliittoteorioiden alkeet

Kaiken kaikkiaan Salaisen Markuksen evankeliumin kuvaamassa seksuaalisuudessa on Jefferyn mukaan jotain vikaa. Se ei tunnu sopivan 400-luvun eKr. Ateenassa vapaiden miesten harjoittamaan pederastiaan, homoseksuaalisväritteiseen nuorten poikien kasvatuskäytäntöön. Jeesuksen kuolleistaherättämä nuorukainen on liian aloitteellinen, kun hän “alkoi pyytää [Jeesusta] luokseen”. Aloitteen tekeminen kuului luonnollisesti tulevan suhteen vanhemmalle osapuolelle. Ateenalainen praxis ei myöskään ollut eksklusiivisen homoseksuaalinen, sillä koulutettavien nuorukaisten oletettiin menevän ajallaan normaalisti naimisiin. Se seksuaalinen ilmapiiri, jonka Jeffery tekstistä lukee, sopii paljon paremmin 1800-luvun englantilaisen yliopistomaailman homoseksuaalisväritteiseen, ns. uranilaiseen alakulttuuriin. Näin Theodoros-kirjeen alkuperä on Jefferyn mukaan ehdottoman moderni.

Hieman toisenlainen ote Jefferyllä on niissä argumenteissa, jotka voi luokitella vain pahoiksi. Hän väittää pystyvänsä osoittamaan kirjallisen riippuvuuden Klemensin kirjeen ja Oscar Wilden Salomé-näytelmän välillä. Wilde, joka sivumennen sanoen oli 1800-luvun lopun tunnetuin julkihomo, loi nykyisin jo kliseenä tunnetun ilmauksen "seitsemän hunnun tanssi". Näytelmä pohjautuu evankelistojen kertomukseen Johannes Kastajan surmaamisesta: Salomen tanssista ihastunut Herodes Antipas lupaa toteuttaa nuoren tytön toiveen, ja joutuu tuottamaan Kastajan pään vadilla. (Mk 6:17-29) Wilden tragediassa pohjimmaisena syynä on Salomen seksuaalinen halu Johannes Kastajaan. Kun hän ei muuten voi tätä saada, saapa edes irtileikatun pään, jota suudella ja jolle lausua rakkaudentunnustuksiaan. Lopulta Herodes ei enää kestä, vaan määrää myös Salomen surmattavaksi.

Klemensin kirjeessä Theodorokselle mainitaan myös seitsemän huntua - tosin vain Morton Smithin omassa käännöksessä. Sanatarkasti teksti menee näin: "[Markus] esitti lisäksi joitakin Jeesuksen sanoja, joiden selittämisen hän uskoi johtavan kuulijat salaisuuksien läpi seitsenkertaisesti kätketyn totuuden kaikkein pyhimpään." Smith käänsi "seitsenkertaisesti kätketyn totuuden" "seitsemän hunnun kätkemäksi totuudeksi". Myöhemmin hän yritti Jefferyn mukaan häivyttää yhteyttä Wilden näytelmään laittamalla hakasulut sanan "hunnun" ympärille. Tämän yhteydessä Jeffery löytää vielä yhden linkin Salomé-näytelmään. Kirjeessään Klemens vetoaa Jumalan viisauteen (sofiā), joka julistaa "Salomon suulla". Morton Smith näki yhteyden viisauden eli Sofian ja Salomen välillä manikealaisten psalmien kirjassa, jossa hänen mukaansa samaistetaan Salome Vanhan testamentin personifioituun viisauteen. Salomo taas ei ole mitään muuta kuin maskuliininen muoto Salomesta. Smithin toisaalla näkemä yhteys Sofian (viisauden) ja Salomen välillä toistuu näin myös Klemensin Theodoros-kirjeessä, ja yhteydet Wildern näytelmään näyttävätkin olevan harvinaisen yksiselitteisiä.

"Mitä on totuus?", kysyi Pilatus Jeesukselta Johanneksen evankeliumin mukaan. Jeesus ei vastannut mitään. (Jh 18:38) Mikä on totuus "seitsemän hunnun" takana? Peter Jeffery vastaa: Klemensin kirjettä on luettu väärin kaikki nämä vuodet. Sen sisäislukijan ja sisäistekijän on ajateltu olevan oikeaoppisia kristittyjä (Klemens ja Theodoros), mutta tekstistä tulee paljon ymmärrettävämpi, jos nämä ovatkin nimeämättömiä karpokraatteja! Perinteisesti tekstiä on luettu siten, että Klemens nimeää karpokraatit harhaoppisten ryhmäksi, mutta Jefferyn lukutavalla kirjeen tulkinta kääntyy päälaelleen. Klemens edustaakin nyt tekopyhää kirkon johtajaa, joka on valmis valalla vannomaan, ettei Salainen Markuksen evankeliumi sisällä mitään "alastomasta miehestä alastoman miehen päällä". Tämä on kuitenkin juuri se ydin, joka Jefferyn lukutavalla tekstistä paljastuu. Klemensin mielestä "kaikille ei pidä kertoa kaikkia tosiasioita." Hän on pahimmanlaatuinen väärä opettaja, koska Jeesuksen julkisessa toiminnassa oli kysymys ennen kaikkea homoseksuaalisista suhteista, kuten Salainen Markuksen evankeliumi Jefferyn mukaan osoittaa. Klemens tietää totuuden, mutta ei tahdo kertoa sitä muille.

Ja kaiken sanotun jälkeen: mitä paljastuu seitsemän hunnun alta? Siellä tanssii Jefferyn mukaan tietenkin Salome itse, kostonhimoinen, seksuaalisesti aktiivinen nuori nainen, joka kaikista mahdollisista toiveista valitsi nekrofilian harjoittamisen Johannes Kastajan irtileikatun pään kanssa - "Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela." (Laul. l. 8:6) Tämä on se totuus, jota Klemens edustaa. Karpokraatti, joka lukee tekstin, ei voi olla värähtämättä puistatuksesta, inhosta. Kuinka paljon parempi onkaan hänen totuutensa, oikea totuus, joka on täsmälleen päinvastaista kuin se, mikä on piiloutuneena "seitsemän hunnun" alle. Jeesus on puhdas, sillä hän ei koske naisiin. Karpokraattikirjoittaja tietää tämän, ja nyt sen tietää myös karpokraattilukija. Oikea, alkuperäinen kristinusko on luonteeltaan homoseksuaalista. Tämä on Jefferyn tulkinnan mukaan Klemensin kirjeen varsinainen sanoma, eikä se voi näin ollen olla mitään muuta kuin Morton Smithin, Jefferyn arvion mukaan vihaisen, seksuaalisuutensa ja uskonsa kanssa eksyksissä olleen miehen, epätoivoinen yritys luoda homoseksuaalisuudelle "kunnioitettava historia, kirjallinen ja spirituaalinen traditio."

Uuden testamentin tutkimuksen marginaalissa

Onko Peter Jeffery tosissaan? Kolmeen otteeseen hän kysyy, lukeeko hän tekstiin jotain sellaista, jota siinä ei todellisuudessa ole – onko syynä yksinkertaisesti se, että hän on 1900-luvun amerikkalaisen koululaitoksen (ja viihdeteollisuuden!) kasvatti? Jokainen kysymys on ilmeisesti tarkoitettu retoriseksi, sillä Jeffery ei vastaa niihin suoraan.

Edellä esitettyjen väitteiden vastineeksi Scott Brown kirjoitti 47-sivuisen(!) kirja-arvostelun, jonka julkaisi Review of Biblical Literature syyskuussa vuonna 2007. Siinä hän etsii kuvaavaa nimitystä Jefferyn metodille ja päätyy sanapariin “hermeneutics of desperation” - epätoivon hermeneutiikka. Ainoa yhdistävä tekijä Jefferyn järjettömyyksillä näyttääkin olevan pyrkimys lukea tekstiä mahdollisimman paljon Morton Smithiä mustamaalaavasti. Tapana lähestyä tekstiä Jefferyn käyttämän “laajennetun kaksoismerkityksellisyyden” isoin ongelma on siinä, että se ponnistaa Morton Smithin huumorintajusta: koska Smith osaa kertoa kaksimielisen vitsin, täytyy hänen löytämänsä käsikirjoituksenkin sisältö nähdä samassa valossa, monimerkityksellisenä huumorina. Kuten Brown arvostelussaan huomauttaa, tämä on tietenkin kehäpäätelmä. Lähtöoletukseksi tarvitaan, että Smith on väärentänyt käsikirjoituksen – mutta tämä on juuri se väite, jonka Jeffery haluaa lukutavallaan todistaa!

Review of Biblical Literature -julkaisua voi onnitella sen ymmärtämisestä, ettei elektronisessa muodossa julkaistavan tieteellisen aikakausjulkaisun tarvitse laskea sivumääriä. Kirjoittajat voivat kirjoittaa niin pitkästi kuin on tarpeen asian ymmärtämiseksi. Siksi onkin erikoista, ettei tämäntapaiseen pitkään esseeseen ole mahdollista liittää vastinetta. Kuinka moni asiasta kiinnostunut löytää Peter Jefferyn kotisivulle http://www.music.princeton.edu/~jeffery/, josta löytyy kaksikin vastinetta Brownin mammuttiarvioon? Niiden lukeminen nimittäin paljastaa jotain oleellista Jefferyn ajatuksenjuoksusta: hän pitää omaa lukutapaansa parhaana mahdollisena, koska sen vaikutuksesta “kaikki [tekstin] ongelmat katoavat, itse asiassa koko teksti alkaa elämään (kuten sanonta kuuluu), jos luemme sen wildeläisenä satiirina kristinuskosta...” Jefferyn mielestä ongelman ydin on raamatuntutkijoiden saamassa koulutuksessa, joka ei valmenna heitä kohtaamaan todellista suullisten traditioiden tai rituaalien kehitysprosessia. Uuden testamentin tutkimusperinne kahlitsee tutkijoita niin, etteivät he edes voi huomata mitään outoa Salaisessa Markuksen evankeliumissa. Eksegeetit eivät yksinkertaisesti tunne laajennetun kaksoismerkityksellisyyden genreä tarpeeksi hyvin nähdäkseen sen, minkä Jeffery näkee.

On varmasti aivan totta, ettei mikään yliopisto kouluta raamatuntutkijoita modernien ei-kirjallisten prosessien havaitsemisessa ja soveltamisessa omaan tutkimukseensa – eksegeetit tapaavat olla tekstintutkijoita, eivät folkloristikkoja. Johonkin koulutus sentään antaa eväitä, nimittäin suhtautumaan varauksellisesti jokaiseen teoriaan, joka lupaa häivyttää kaikki tekstin sisältämät ongelmat. Uuden testamentin tutkimuksen marginaalissa elää hyvin erikoisia näkemyksiä varhaiskristillisten tekstien oikeasta tulkinnasta. Vartijan lukijoillekin tuttu lukutapa on lukea Uutta testamenttia pesher-tekniikalla, jolloin se paljastuu juutalaisen vastarintaliikkeen peitekieliseksi dokumentiksi.3 Jeesus-tutkimuksesta löytyy kaikkea myyttisestä, ei-historiallisesta Jeesuksesta kapinanjohtaja-Jeesukseen, viisaudenopettaja-Jeesukseen ja aina konservatiivisen evankelikaalisen kristillisyyden näkemykseen Jeesuksesta pyhäkouluvapahtajana. Marginaalissa olevat teoriat ovat yleensä siellä hyvästä syystä: ne eivät vakuuta tutkijoiden enemmistöä, ja toisinaan eksentrisimpiä näkemyksiä puolustaa vain yksi tai kaksi ihmistä. Myös Morton Smithin oma näkemys Jeesuksesta maagikkona on alusta lähtien kuulunut tälle osastolle.

Se ei olekaan mikään ongelma, että tutkija luo uuden lukutavan. Ongelma syntyy, jos tutkija alkaa pitää omaa lukutapaansa ainoana mahdollisena. Erityisen syvälle metsään mennään, kun ainoa mahdollinen lukutapa asetetaan perustelemaan jotain ennenkuulumatonta väitettä. Juuri näin näyttää käyneen niin Barbara Thieringin Uuden testamentin peitekielen4 kuin Peter Jefferyn laajennetun kaksoismerkityksellisyydenkin kanssa. Molempien tapa lukea valitsemiaan tekstejä ratkaisee kaikki kuviteltavissa olevat ongelmat. Molempien tapauksessa kaikkien ongelmien ratkaisun hinta on aivan uudenlainen, erikoislaatuinen tulkinta valituista teksteistä. Molempien tapauksessa mahdollisuus lukea valittuja tekstejä valitulla lukutavalla on lopulta ainoa peruste lukea valittuja tekstejä valitulla lukutavalla. Thieringin ennenkuulumaton väite kuuluu, että Uusi testamentti kuvaa palestiinalaisen vastarintaliikkeen ponnisteluja Rooman miehitysvaltaa vastaan. Jefferyn ennenkuulumaton väite on puolestaan se, että Salaisen Markuksen evankeliumin kaksimielisen huumorin samankaltaisuus Morton Smithin huumorintajuun osoittaa Smithin olevan evankeliumikatkelman kirjoittaja.

Sama ongelma vaivaa myös Jefferyn "kirjallista riippuvuutta" Theodoros-kirjeen ja Oscar Wilden "Salomé"-näytelmän välillä sekä ajatusta karpokraatista tekstin sisäislukijana. Klemensin kirje ei esimerkiksi sisällä "seitsemän hunnun tanssia, vaan “seitsenkertaisesti kätketyn totuuden". Muut tarjotut linkit ovat parhaimmillaankin erittäin epämääräisiä "yhteyksiä". Normaalisti kirjallisen riippuvuuden osoittamiseen vaaditaan sanatarkkoja lainauksia tai vähintään tekstin rakenteen tarkkaa seuraamista. Mistään tälläisestä ei ole jälkeäkään. Brown huomauttaa myös, ettei Markuksen evankeliumin Salome, jonka Jeesus Jefferyn mukaan kieltää Salaisen Markuksen evankeliumin toisessa katkelmassa, ole kertomuksessa Herodiaan tytär, vaan yksi ristiinnaulitsemisen ja hautaamisen todistaneista naisista, joka lähti myös voitelemaan Jeesuksen ruumista. (Mk 15:40, 16:1) Lopulta ollaan jälleen kehäpäätelmän äärellä: jotta tekstin voisi hyvällä omallatunnolla lukea kuten Jeffery sen lukee, täytyy lähtöoletukseksi ottaa tekstin alkuperä Morton Smithin kynänterästä. Silloin lukutavalla ei kuitenkaan voi enää perustella Smithin kirjailiutta.

Kun mikään ei riitä

Kuinka homoeroottinen teksti Salainen Markuksen evankeliumi oikein on? Scott Brown on kuvannut sitä Rorschachin mustetahratestiksi. Tekstin lukeminen homoseksualisena heräämisenä kertoo enemmän lukijasta kuin tekstistä itsestään. Ratkaisevaa näyttää olleen Morton Smithin oma tulkinta. Yleensä hänen näkemyksensä tiivistetään, enimmäkseen perusteettomasti, näin: historian Jeesus oli homoseksuaali maagikko. Tästä stereotypiasta eivät näytä pääsevän yli sen enempää Peter Jeffery kuin Stephen Carlsonkaan. Molemmat pystyvät osoittamaan lukuisia ongelmia Smithin tulkinnoissa, mutta eivät tunnu ymmärtävän sitä, ettei Smithin lukutapojen osoittaminen kestämättömiksi ole sama asia kuin Smithin löytämän tekstin osoittaminen väärennökseksi! Päinvastoin: se tosiasia, ettei Smith näytä alkuunkaan ymmärtäneen Salaisen Markuksen evankeliumin tutkimuksellista merkitystä, viittaa pikemminkin siihen, ettei hän ole väärentänyt tätä Klemensin kirjettä. Yksi tekstin antiikkisuuden puolustajista, John Dart, kysyykin, miksei kukaan lue homoeroottisuutta esimerkiksi Markuksen evankeliumin jakeeseen 14:51 (“Jeesuksen mukaan oli lähtenyt nuori mies, jolla ei ollut yllään muuta kuin pellavainen vaate.”) tai Johanneksen evankeliumin jakeisiin 13:23,25 ("Yksi opetuslapsista, se joka oli Jeesukselle rakkain, oli aterialla hänen vieressään... Opetuslapsi nojautui taaksepäin, Jeesuksen rintaa vasten")? Miksi vain Salainen Markuksen evankeliumi kalahtaa väärennöshypoteesin kannattajiin?

Vastaväite, jonka Carlson ja Jeffery esittävät, on erittäin ongelmallinen. Heidän mielestään Smithin taholta oli kyse tarkoituksellisesta harhaanjohtamisesta. Toisin sanoen: jos Salainen Markuksen evankeliumi olisi tukenut Smithin teorioita, se olisi ollut selvä merkki syyllisyydestä. Koska näin ei ollut, on sekin selvä merkki syyllisyydestä - Smithin myöhemmät teoriat on tarkoitettu ansaksi johtamaan tutkijoita harhaan! Entä jos Smith olisi käyttänyt löytämäänsä tekstiä johdonmukaisesti teoriansa tukena? Syyllinen, ilman muuta. Kun niin ei tapahtunut, ei sekään kelpaa - Smithin tavassa viitata Salaiseen Markuksen evankeliumiin äärimmäisen niukasti kirjassaan Jesus the Magician: Charlatan or Son of God? on siinäkin jotain kummallista. Ja vielä: Smithin tarina käsikirjoituksen löytämisestä on epäilyttävän lähellä standardia "löytötarinan" mallia. Olisiko Smith ollut Jefferyn mielestä syyllinen vai syytön, jos “löytötarina” olisi ollut täysin originelli luomus?

Mikään ei riitä, vaan kaikki se, mitä Smith on koskaan sanonut, kirjoittanut tai tehnyt voidaan kääntää häntä vastaan. Carlson ja Jeffery ovat pelottavan varmoja Theodoros-kirjeen modernista alkuperästä. Kumpikaan ei tule vaihtamaan mielipidettään, vaikka käsikirjoitus joskus löytyisikin ja musteanalyysi osoittaisi sen olevan kirjoitettu 1700-luvulla: väärentäjä, joka osaa kirjoittaa 1700-luvun käsialalla osaa myös sekoittaa 1700-luvulla käytettyä mustetta! Eivätkä Carlson ja Jeffery ole yksin vakaumuksessaan, sillä epävirallisen nettigallupin mukaan heidän argumenttinsa ovat vakuuttaneet n. 75 % tutkijoista.5


Salaisen Markuksen evankeliumin merkitys

Raamatuntutkijoista Marvin Meyer on ensimmäisenä ehtinyt kutsua Carlsonin ja Jefferyn väärennöshypoteeseja “salaliittoteorioiksi”. Hänen luonnehdintansa mukaan niitä voidaan aina nähdä siellä, missä niitä vain halutaan nähdä. Tietyt piirteet Carlsonin ja Jefferyn argumentoinnissa tulevatkin häiritsevän lähelle esimerkiksi vuonna 1982 ilmestynyttä Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin modernien salaliittoteorioiden kantaisää The Holy Blood and the Holy Grailia. Tieteellisen historiantutkimuksen pelisäännöistä erotaan siinä, ettei löytyneiden historiallisten linkkien todennäköisyyttä arvioida. Historiallinen skenaario voidaan rakentaa sekä lähes varmojen, todennäköisten, epätodennäköisten että uskomattomienkin linkkien varaan, ja paras tapa edetä on yleensä kehittää kiinnostava lopputulos jo etukäteen: varsinainen ”analyysi” onkin enää sopivien yhteyksien löytämistä.

Historiantutkimukselle on tyypillistä pelata todennäköisyyden käsitteellä. Tämän sijasta Carlson ja Jeffery – kunnon salaliittomaanikoiden tavoin - kasaavat yhteen argumentteja argumenttien perään kiinnittämättä huomiota väitteidensä laatuun. Akateeminen keskustelu Theodoros-kirjeen aitoudesta vaikeutuu, kun toinen osapuoli pyrkii parhaansa mukaan olemaan ottamatta siihen osaa, joskin Carlsonin puolustukseksi on sanottava, että vielä vuonna 2006 hän toivoi perusteellista akateemista arviota esittämistään väitteistä. Tätä nykyä hän kommentoi niitä enää lyhyesti murahdellen ja kiistäen jopa Brownin ja Allan J. Pantuckin tekemän murska-analyysin merkityksen lempilapselleen, oletetulle Smithin jättämälle ns. M. Madiotes-vihjeelle.

Tärkeimmät argumentit Morton Smithin syyllisyydelle – tarkoituksella jätetyt vihjeet ja historialliset anakronismit - ovat myös niitä uskomattomampia. Jäljelle jää ainoastaan Theodoros-kirjeen käsiala, jonka tietyt erikoisuudet voidaan toisaalta selittää myös ilman huijaushypoteesia. Varsinaista syytä tekstin pitämisenä Morton Smithin - tai kenenkään muun - väärennöksenä ei ole. Klemensin kirje lienee aito aleksandrialaisen kirkkoisän teksti, mutta Salaisen Markuksen evankeliumin alkuperästä voi olla montaa mieltä. Keskustelu tulee jatkumaan, ja hyvin pitkän aikaa jokainen Theodoros-kirjettä käsittelevä akateeminen julkaisu joutuu ottamaan kantaa kysymykseen tekstin autenttisuudesta.

Morton Smithin löytämät Salainen Markuksen evankeliumin katkelmat eivät ole pelkkä historiallinen kuriositeetti, vaan selkein esimerkki Markuksen evankeliumin kopiointihistoriasta, erityisesti tekstin epävakaudesta kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana. Sanamuodot, kielioppi ja tekstin sisältö muuttuivat kopioimisen myötä, ja yksittäisiä episodeja lisättiin siinä missä toisia tarinoita jätettiin kokonaan pois. Sen sijaan Markuksen alkuperäiseen tekstiin ei Salainen Markuksen evankeliumikaan tarjoa oikotietä. Klemens siteeraa vain kahta kertomusta, mutta eroja kanoniseen Markukseen oli varmasti muitakin, sillä vain näiden kahden kertomuksen lisääminen Markuksen evankeliumiin tuskin riitti tekemään siitä “hengellisempää”, kuten Klemens Salaista Markusta luonnehtii.

Uuden testamentin tutkimuksen standardinäkemys Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumien keskinäisestä suhteesta kulkee kaksilähdehypoteesin nimellä. Teorian mukaan Markus on kolmikosta vanhin, noin vuonna 70 kirjoitettu Jeesuksen elämän teologinen kokonaiskuvaus, jota Matteus ja Luukas ovat toisistaan riippumatta hyödyntäneet omien teostensa pohjana. Toinen Matteuksen ja Luukkaan päälähteistä on teorian mukaan ns. Q-evankeliumi, joka sisälsi yksinomaan Jeesuksen sanoja. Matteuksen ja Luukkaan voikin näin sanoa jossain määrin onnistuneen tavoitteessaan korvata varhaisemmat evankeliumit omilla kirjoituksillaan: yksi varhaisimmista Jeesuksen sanoja sisältäneistä teksteistä, ns. Q-evankeliumi joudutaan rekonstruoimaan yksinomaan Matteuksen ja Luukkaan Jeesuksen puheaineistoa vertailemalla, ja Salaisen Markuksen evankeliumin olemassaolo viittaa siihen, ettei Markuksen evankeliumi Kirkkoraamatusta tutussa muodossaan ole ehkä alkuunkaan samanlainen kuin se ensimmäisen vuosisadan teksti, jossa ensimmäistä kertaa luotiin Jeesuksen elämälle tarinallinen kehys, ja sijoitettiin hänen puheitaan kronologiseen järjestykseen.

Keskeinen kirjallisuus

Brown, Scott G.
2005 Mark’s Other Gospel: Rethinking Morton Smith’s Controversial Discovery. Wilfrid Laurier University Press.
2007 The Secret Gospel of Mark Unveiled: An Essay Review. RBL 9, http://www.bookreviews.org/bookdetail.asp?TitleId=5627 &CodePage=5627
Carlson, Stephen C.
2005 The Gospel Hoax: Morton Smith’s Invention of Secret Mark. Baylor University Press.
Jeffery, Peter
2007a The Secret Gospel of Mark Unveiled: Imagined Rituals of Sex, Death, and Madness in a Biblical Forgery. Yale University Press.
2007b The Secret Gospel of Mark Unveiled: Reply to Scott G. Brown. http://www.music.princeton.edu/~jeffery/rep lytobrown.pdf
Lauha, Risto
1987 Klemens Aleksandrialaisen kirje ja Markuksen salainen evankeliumi. TA 92, 205-210.

1Carlsonin kritiikistä ks. Kuka kirjoitti Salaisen Markuksen evankeliumin? Osa 1: Morton Smith vs. Stephen C. Carlson; Vartija 3/2008.

2Käännös: Lauha 1987, 207.

3Seppo Heinola: Luukkaan peitetarina? Apt12:1-25 kertoo Jeesuksen johtamasta kapinaoperaatiosta? Vartija 3/2003.

4Barbara Thieringin kotisivun http://www.pesherofchrist.infinitesoulutions.com/ avulla oppii pesher-tekniikasta käytännöllisesti katsoen kaiken tarvittavan.

Vartija-artikkeli: Kuka kirjoitti Salaisen Markuksen evankeliumin? Osa 1: Morton Smith vs. Stephen C. Carlson

Artikkeli on julkaistu alunperin Vartijan numerossa 3/2008.
Viittaaminen: Paananen, Timo S. // 2008 // Kuka kirjoitti Salaisen Markuksen evankeliumin? Osa 1: Morton Smith vs. Stephen C. Carlson. Vartija 121:3, 83-97.

Morton Smith
(1915–1991) julkaisi vuonna 1949 tieteellisen uransa kolmannen artikkelin otsikolla “Psychiatric Practice and Christian Dogma”. Asiaa ei ehkä olisi tarpeen mainita lainkaan, ellei Smithin artikkeli olisi ollut tyylipuhdas parodia. Hän piirtää kristinuskosta karikatyyrin lakihenkisenä, armottomana ja autoritatiivisena uskontona. Smith julistaa helvetin olevan kirkon opin kannalta “käyttökelpoinen”, sillä “kaikki ihmiset kuolevat, mutta toiset kohtaavat sen nopeammin kuin toiset”. Psykiatria tulee pitää kaukana sielunhoidosta: konflikteja syntyy aina, koska “psykiatrin huolena on potilaan välitön onnellisuus” kun taas “pastorin huolena on seurakuntalaisen pelastuminen ikuiseen elämään”. Niinpä kunnon pastorin on kehotettava synnintekijää - artikkelissa synti näyttää liittyvän aina seksuaalisuuteen - valitsemaan sellainenkin tie, joka “todennäköisesti johtaa pitkäkestoiseen - ellei jopa koko elämän kestävään - onnettomuuteen”. Iankaikkinen tuonpuoleisuus on tämänpuoleisuutta tärkeämpää.

Tämän erikoisen artikkelin julkaisumediana toimi kirkollinen aikakausjulkaisu Journal of Pastoral Care, joka oli perustettu toisen maailmansodan jälkeen edistämään kristillisen spiritualiteetin ja modernin psykiatrian välistä vuoropuhelua. Parodian paljastaa erityisesti kaksi seikkaa. Ensinnäkin kristinusko kuvataan aivan liian tulikivenkatkuisena stereotypiana. Smithin myöhemmät kirjoitukset Kristuksen uskonnosta, jonka anglikaanisen haaran pappisvirasta hän ei koskaan luopunut, eivät ole sovitettavissa yhteen tämän parodiakuvauksen kanssa. Toiseksi Smith, joka tunnettiin erityisen pikkutarkkaa työtä tekevänä tiedemiehenä, viittaa käyttämiinsä lähteisiin vain kahdesti - molemmilla kerroilla virheellisesti!

Morton Smithin huumorintaju oli varsin omalaatuinen. Hän esimerkiksi ärsytti konservatiivisia vastustajiaan otsikoimalla Markuksen evankeliumin Getsemane-kohtauksesta (Mk 14:32-52) pitämänsä luennon näin: “Poliisit pidättivät rabbin yleisessä puistossa alastoman teini-ikäisen kanssa” - Smithin sutkautus viittaa Yhdysvalloissa 1950-luvulla tapahtuneisiin puistoratsioihin, joissa poliisit pidättivät homoseksuaaleja esimerkiksi nimikkeen “rikos luontoa vastaan tai muu irstailu” nojalla. Vuoden 1950 jälkeen Smith ei enää toiminut seurakuntapastorina. Sen sijaan hän opetti Brown Universityssä ja Drew Universityssä ennen nimitystään apulaisprofessoriksi Columbia Universityyn vuonna 1957. Vuosikymmenen eksegeettinen tilanne oli jännittävä: Qumranin kääröt ja Nag Hammadin kirjasto oli löydetty 1940-luvulla ja uudet tekstikääröt ja -koodeksit näyttivät muuttavan käsityksiä antiikin juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Kadonneita tekstejä tuntui voivan löytää aivan mistä tahansa. Juuri kadonneiden käsikirjoitusten metsästäminen toi Smithinkin pyhään maahan, Mar Saban erämaaluostariin vuonna 1958. Kidronin laakson laidalla, Betlehemistä 15 kilometriä itään sijaitseva luostari on yksi maailman vanhimmista kristittyjen askeetikkojen asuinsijoista - perustamisvuodeksi mainitaan yleensä vuosi 483 jKr. Jerusalemin ortodoksinen patriarkka oli suonut Smithille erityisoikeuden katalogisoida luostarin kirjaston kokoelmia kolmen viikon ajan. Joka päivä Smith kiipesi portaat luostarin tornikirjastoon ja palasi takaisin keljaansa mukanaan kolme tai neljä käsikirjoitusta. Niiden parissa vierähti koko loppupäivä. Yhdestä päivästä muodostui kuitenkin poikkeus.

Omien sanojensa mukaan Morton Smith lähti sinä iltana vesperiin ikionnellisena, vaikka hän olikin lakannut käymästä jumalanpalveluksissa jo kauan sitten. Vain hetkeä aikaisemmin Smith oli pitänyt käsissään käsinkirjoitettua kopiota aikaisemmin tuntemattomasta Klemens Aleksandrialaisen kirjeestä Theodoros-nimiselle miehelle. Klemens (n. 150-211/216 jKr.) oli yksi merkittävimmistä varhaiskirkon opettajista. Hän oli aleksandrialaisen teologian edustaja ja pyrki luomaan siltaa kreikkalaisen filosofian ja kristillisen teologian välillä. Kirjeen vastaanottajasta, Theodoroksesta, ei sen sijaan tiedetä mitään. Smith itse ehti vain vilkaista käsinkirjoitetun tekstin otsikkoa: “Kaikkein pyhimmän Klemensin, Stromateis-teoksen kirjoittajan kirjeiden [kokoelmasta]: Theodorokselle”. Hän ymmärsi löydön arvon, mikäli teksti todella osoittautuisi aidoksi Klemensin yksityiskirjeeksi. Ajasta oli kuitenkin pulaa, joten Smith joutui aidon käsikirjoituksen asemasta tyytymään mustavalkokameralla ottamiinsa kuviin.

Palattuaan luostarista Smith kävi käännöstyöhön käsiksi. Theodoros-kirjeen teksti oli kopioitu käsin vuonna 1646 julkaistun teoksen Epistulae genuinae S. Ignatii Martyris viimeisille tyhjille sivuille. Tapa oli varsin tavallinen luostareissa ennen 1900-lukua, jolloin kaikki saatavilla oleva paperi oli tarpeen käyttää hyödyksi. Smithin oman arvion mukaan kirje oli kopioitu 1700-luvun puolivälin kursiivilla, kirjoitustyylillä, jossa pyritään nopeuteen luettavuuden kustannuksella. Kopioitsija oli ehkä halunnut säästää haperoituneen pergamentin sisällön jälkipolville ja raapustanut Theodoros-kirjeen ensimmäisille löytämilleen tyhjille sivuille.

Markuksen “salainen” evankeliumi

Varsinainen yllätys vielä odotti Smithiä kirjeen loppupuolella. Aivan kuin kadonneen Klemensin kirjeen löytyminen ei olisi itsessään ollut tarpeeksi, kirkkoisä myös siteeraa pitkän pätkän Markuksen evankeliumia. Uuden testamentin tutkimuksen standardinäkemys Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumien keskinäisestä suhteesta kulkee kaksilähdehypoteesin nimellä. Teorian mukaan Markus on kolmikosta vanhin, noin vuonna 70 kirjoitettu Jeesuksen elämän teologinen kokonaiskuvaus, jota Matteus ja Luukas ovat toisistaan riippumatta hyödyntäneet omien teostensa pohjana. Varhaiskirkollisessa traditiossa Markuksen evankeliumi on lähes näkymätön. Kirkon opettajat suosivat yleensä Matteusta tai Johannesta, ja pyytelevät melkein anteeksi “yksinkertaisen”, “sekavan” ja “huonosti kirjoitetun” Markuksen evankeliumin olemassaoloa. Niinpä myös käsikirjoituskopioiden määrä on vähäinen: vanhin tuntemamme Markuksen evankeliumin käsikirjoitus on pahasti puutteellinen papyrus 200-luvulta. Aiemmin tuntemattomalla lainauksella Markuksen evankeliumista olisi näin itsessäänkin merkittävä lisäarvo tutkimukselle, mutta Klemensin siteeraamat kohdat ovat vieläpä aiemmista evankeliumin käsikirjoituskopioista tuntemattomia kertomuksia! Toisaalta ne sopivat hyvin tutkimuksessa paljon kummastusta herättäneisiin evankeliumin aukkoihin avaten Getsemanesta alastomana pakenevan nuorukaisen roolia (14:51–52) ja valottaen Jeesuksen muuten tapahtumaköyhää käyntiä Jerikossa jakeessa 10:46.

Kirjeen alussa Klemens kiittää Theodorosta siitä, että tämä on ottanut kovan linjan suhteessa karpokraatteihin, Klemensin mielestä harhaoppiseen ryhmään. Stromateis-teoksessaan hän sanoo - ajan standardin mustamaalausretoriikan mukaisesti - karpokraattien kokoontuessa yhteisille aterioille heidän “yhtyvän, miten vain tahtovat ja kenen kanssa vain haluavat”. Kun Klemensin ja Theodoroksen välistä kirjeenvaihtoa yritetään rekonstruoida ainoastaan Klemensin vastauskirjeen perusteella, näyttää Theodoros olleen oman seurakuntansa johtohenkilöitä, joka on joutunut ymmälleen karpokraattien esittämistä väitteistä. Nämä näyttävät kertoneen Theodorokselle omistavansa “hengellisen version” Markuksen evankeliumista, jota he väittivät käytettävän myös Aleksandriassa. Kyllä, vastasi Klemens: Aleksandriassa todella luetaan “mystistä Markuksen evankeliumia”. Evankelista Markus oli Roomasta saavuttuaan henkilökohtaisesti muokannut omasta Jeesus-tarinastaan hengellisemmän version edistyneille kristityille. Mutta missään tapauksessa, tähdensi Klemens, siinä ei puhuttu sanaakaan “alastomasta miehestä alastoman miehen päällä”. Sellainen puhe oli karpokraattien omaa keksintöä. Osoittaakseen Theodorokselle mitä hengellisemmässä Markuksen evankeliumissa todellisuudessa luki, Klemens lainaa kahta perikooppia, jotka sijoittuvat kanonisen Markuksen evankeliumin jakeiden 10:34 ja 10:35 sekä 10:46 ja 10:47 väliin:1

"He tulivat Betaniaan, ja siellä oli nainen, jonka veli oli kuollut. Nainen tuli, polvistui Jeesuksen eteen ja sanoi hänelle: ‘Daavidin poika, armahda minua.’ Mutta opetuslapset moittivat häntä. Jeesus suuttui heille ja meni hänen kanssaan puutarhaan, missä hauta oli, ja heti kuului haudasta kova huuto. Jeesus meni haudan luo ja vieritti kiven sen suulta. Hän astui heti sisään, meni nuoren miehen luo, ojensi kätensä ja nosti hänet kädestä pitäen ylös. Nuori mies katsoi häneen, rakasti häntä ja alkoi pyytää häntä luokseen. He tulivat ulos haudasta ja menivät nuoren miehen taloon; hän oli nimittäin varakas. Kuuden päivän kuluttua Jeesus sanoi hänelle, mitä hänen oli tehtävä. Illalla nuori mies tuli hänen luokseen pukeutuneena pellavaiseen vaatteeseen, joka verhosi hänen alastoman ruumiinsa, ja jäi hänen luokseen siksi yöksi, sillä Jeesus opetti hänelle Jumalan valtakunnan salaisuuden. Sitten hän lähti sieltä ja palasi Jordanin toiselle rannalle."..."Siellä olivat Jeesuksen rakastaman nuoren miehen sisar, hänen äitinsä ja Salome, mutta Jeesus ei ottanut heitä vastaan."

Tutkimuksen reunaehtoja: kaljuuntuminen

Klemensin kirjeen löytymistä on verrattu merkittävyydeltään niin Kuolleen meren kääröihin kuin Nag Hammadin kirjastoonkin. Smithiltä kesti 15 vuotta saada julkaistua samalla kertaa sekä tieteellinen että populaari teos löytämästään käsikirjoituksesta. Lopulta Smithin ottamilla mustavalkokuvilla varustetut teokset Clement of Alexandria and a Secret Gospel of Mark ja The Secret Gospel: The Discovery and Interpretation of the Secret Gospel According to Mark ilmestyivät vuonna 1973 aiheuttaen sensaation niin akateemisen yhteisön sisä- kuin ulkopuolella. Tulkinta, jonka Smith esittää kirjoissaan, on lyhyesti esiteltynä seuraavanlainen: vertailu Klemensin varmasti aitojen kirjeiden tyyliin ja sanastoon osoittaa Theodoros-kirjeen todennäköisesti aidoksi. Salaisen Markuksen evankeliumin - Smith käänsi Klemensin käyttämän ilmaisun “mystinen evankeliumi” salaiseksi evankeliumiksi - kuolleistaherättämiskertomuksen vertailu Johanneksen evankeliumin 11. luvun tarinaan Lasaruksesta osoittaa näiden olevan riippumattomia toisistaan. Molempien takana on arameankielinen (alku)evankeliumi, toisin sanoen suora linkki historian Jeesuksen julkiseen toimintaan. Jeesus kastoi oppilaitaan yksi kerrallaan “Jumalan valtakunnan salaisuuteen” yöllisissä seremonioissa. Vertailukohtia Smith haki antiikin maagikoilta ja juutalaisesta merkava-mystiikasta, jossa päämääränä oli tehdä taivasmatka Jumalan vaununmuotoisen valtaistuimen äärelle. Jeesus hyödynsi Smithin mukaan hypnoottisen suggestion luomia hallusinaatioita: vihittävä oppilas otti vastaan Jeesuksen hengen ja teki hänen kanssaan taivasmatkan. Astumalla näin sisään valtakunnan salaisuuteen Jeesuksen oppilas vapautui myös Mooseksen laista.

Smithin teoria historiallisesta Jeesuksesta olisi jännittävän käsikirjoituslöydön lisäksi riittänyt selittämään syntyneen sensaation. Populaariteoksessaan The Secret Gospel Smith kuitenkin eksyi spekuloimaan aralla aiheella: Jeesuksen seksuaalisuudella. Kohua herättänyt sitaatti on sanatarkasti tämä: “Vapautuminen [Mooseksen] laista on saattanut johtaa henkisen yhtymisen täydentämiseen fyysisellä yhtymisellä”. Ajatus Jeesuksen ja oppilaiden välisestä homoseksuaalisesta, vaikkakin rituaalisesta, yhdynnästä oli liikaa useimmille raamatuntutkijoille, ja Smithin teosten kirja-arvostelut ovatkin mielenkiintoista luettavaa. Esimerkiksi Joseph Fitzmyer piti jostain syystä tärkeänä muistuttaa lukijoitaan siitä tosiasiasta, että Morton Smith oli kalju. J. G. Gibbs taas syytti Smithiä epärehellisyydestä: populaariteoksen alaotsikko The Discovery and Interpretation of the Secret Gospel According to Mark ei pitänyt alkuunkaan paikkaansa, sillä Salaisesta Markuksen evankeliumista oli tarjolla vain kaksi fragmenttia. Jotta otsikko olisi totuudenmukainen, käsillä tulisi olla koko evankeliumi. Helmut Merkel puolestaan turvautui sotilaalliseen kieleen: “Jälleen kerran totaalinen sota on julistettu Uuden testamentin tutkimusta vastaan.”

Henkilökohtaisuuksien jälkeen alkoivat syytökset käsikirjoitusväärennöksestä. Vuonna 1975 Quentin Quesnell ihmetteli artikkelissaan “The Mar Saba Clementine: A Question of Evidence” sitä, ettei Smith ollut tuonut aitoa käsikirjoitusta mukanaan luostarista. Ilman käsikirjoituksen fyysistä tarkastelua kysymystä väärennöksestä ei voida sulkea pois, sillä samoilla työkaluilla, joilla Smith oli varmentanut tekstin Klemensin aidoksi kirjeeksi, mahdollinen väärentäjä olisi voinut suorittaa uskottavan väärennöksensä. Quesnell pohti myös mahdollisen väärentäjän muita tuntomerkkejä. Hänen hypoteettisella väärentäjällään oli kuitenkin sellaista erityisasiantuntemusta, tilaisuutta ja motiiveja, että väärentäjän ominaisuuksiin olisi selvyyden vuoksi kannattanut liittää myös harvat hiukset!

Mitä käsikirjoitukselle tapahtui?

Quesnellin vaatimus käsikirjoituksen fyysisestä tarkastelusta väärennöksen poisrajaamiseksi on tietenkin ymmärrettävä. Klemensin kirjeen sisältävä teos oli kuitenkin Mar Saban luostarin omaisuutta: ei kai Smithin velvollisuus sentään voinut olla arvoteoksen varastaminen ja salakuljettaminen luostarin kirjastosta! Väärennössyytöksiä ei toisaalta lainkaan auttanut se, että käsikirjoitus oli akateemiselta yhteisöltä vuosikausia kadoksissa. Vasta vuonna 2000 julkaistu Charles Hedrickin ja Nikolaos Olympioun artikkeli “Secret Mark: New Photographs, New Witnesses” ja vuonna 2003 julkaistut Hedrickin “The Secret Gospel of Mark: Stalemate in the Academy” sekä Guy G. Stroumsan vastaus “Comments on Charles Hedrick’s Article: A Testimony” antoivat mahdollisuuden rekonstruoida Theodoros-kirjeen vaiheita sen jälkeen, kun Smith oli poistunut Mar Sabasta vuonna 1958.

Näyttää siltä, että Smithin jälkeen käsikirjoitus näki päivänvalon seuraavan kerran vasta vuonna 1976, kun Guy Stroumsa yhdessä arkkimandriitta Melitonin, David Flusserin ja Shlomo Pinesin kanssa saapui luostariin tarkoituksenaan analysoida käsikirjoituksessa käytetty muste. Tutkijat löysivät etsimänsä teoksen hyllystä, Stroumsan mukaan oletettavasti juuri siitä kohdasta, johon Smith oli sen 18 vuotta aikaisemmin jättänyt. He näkivät myös käsinkirjoitetun tekstin teoksen lopun tyhjillä sivuilla. Jerusalemissa ainoa mahdollisuus musteanalyysiin oli kuitenkin poliisilaitoksella, eikä Jerusalemin ortodoksinen patriarkaatti suvainnut omaisuutensa antamista toisuskoisten käsiin - Israelin poliisi oli tietenkin liian “juutalainen”. Käsikirjoitus jäi näin patriarkaatin kirjastoon. Isä Kallistos Dourvas, joka hoiti kirjastoa vuoteen 1990 saakka, kertoi valokuvanneensa kirjeen vuonna 1977 ja sitten irrottaneensa sivut kirjasta kunnostusta varten. Irtonaista käsikirjoitusta säilytettiin kirjan yhteydessä ainakin hänen virkauransa loppuun saakka. Vuoden 1990 jälkeen Theorodos-kirjeestä ei ole enää havaintoja, vaikka lukuisat tutkijat ovat tehneet kyselyjä patriarkaatin kirjastoon. Mielenkiintoista kyllä, Olympiou spekuloi sitä pidettävän piilossa pieteettisyyssyistä: ehkä joku Jerusalemin ortodoksisen patriarkaatin edustajista oli pahastunut Smithin vihjailemasta homoseksuaalisesta Jeesuksesta ja päättänyt katkaista keskustelun yksinkertaisesti ottamalla käsikirjoituksen talteen, pois jumalattomien tiedeyhteisön jäsenten hyppysistä.

Keskustelua käsikirjoituksen katoaminen ei toki ole haitannut, eikä Morton Smithin kuolemakaan vuonna 1991 vähentänyt hänen persoonaansa kohdistuneita loukkauksia, päinvastoin. Jacob Neusner, Smithin entinen tähtioppilas, nimitti eri yhteyksissä oppi-isäänsä esimerkiksi kaheliksi, sekopääksi, inhottavaksi vanhaksi hölmöksi, konseptuaaliseksi hutilukseksi, mitään tietämättömäksi ja huijariksi. Donald Harman Akenson oli puolestaan varsin varma Salaisen Markuksen evankeliumin alkuperästä: “Kukaan, joka ei kykene näkemään sitä väärennökseksi aina 3000 jalan korkeudesta saakka, ei saisi arvioida muidenkaan [Jeesus] Nasaretilaista kertovien tekstien autenttisuutta”. Useimmat raamatuntutkijat olivat kuitenkin epävarmoja. Charles Hedrickin katsaus tutkimustilanteesta vuonna 2003 oli otsikoitu kuvaavasti “Stalemate in the Academy” - pattitilanne tiedeyhteisössä. Klemens-tutkijoiden enemmistölle kirje Theodorokselle on tosin kelvannut aidoksi.

Väite 1: Salainen evankeliumi on Markuksen kirjoittama

Vain kaksi vuotta, ja pattitilanne oli vaihtunut shakkiin ja mattiin, joskin useampi kuin yksi pelaaja julisti itsensä voittajaksi. Vuonna 2005 julkaistiin kaksi teosta, jotka olivat keskenään täydellisen erimieliset. Scott G. Brown väitti kirjassaan Mark’s Other Gospel: Rethinking Morton Smith’s Controversial Discovery Theodoros-kirjeen olevan aito Klemens Aleksandrialaisen yksityiskirje. Sitä vastoin Stephen C. Carlson esitti teoksessaan The Gospel Hoax: Morton Smith’s Invention of Secret Mark Morton Smithin väärentäneen käsikirjoituksen. Useimmat tutkijat näyttävät kääntyvän Carlsonin huijaus-argumentin kannalle, mutta asia on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen.

Scott Brown oli julkaissut ensimmäisen Salaista Markuksen evankeliumia käsittelevän väitöskirjan vuonna 1999. Sitä ennen kiistelty evankeliumiteksti oli viihtynyt lähinnä alaviitteissä: muutamat tutkijat olivat käyttäneet sitä esimerkkinä Markuksen evankeliumin tekstin kehitysprosessin epävakaudesta toisten arvioidessa Salaisen Markuksen evankeliumin olevan leikkaa-liimaa-menetelmällä kokoonkursittu yhdistelmä kanonisia evankeliumilauseita. Edellä käytetyn suomenkielisen käännöksen tehnyt Risto Lauha edustaa jälkimmäistä kantaa. Tätä taustaa vasten Brownin perusteesi kuulosti rohkealta: Salainen Markuksen evankeliumi on peräisin samalta kirjoittajalta kuin kanoninen Markuksen evankeliumikin.

Morton Smith oli kyllä pohtinut Brownin teesiä jo 1970-luvulla, mutta hylännyt sen omaan rekonstruktioonsa arameankielisestä alkuevankeliumista sopimattomana. Scott G. Brown lähestyy teoksessaan Mark’s Other Gospel kysymystä Salaisen Markuksen evankeliumin kirjoittajasta eri näkökulmasta. Ensinnäkin Brown katsoo Morton Smithin oman tulkinnan Theodoros-kirjeestä olevan kestämätön: Klemens ei nimitä lainaamaansa Markuksen evankeliumin pätkää ‘salaiseksi’ vaan ‘hengellisemmäksi’ ja ‘mystiseksi’. Itse kertomus Jumalan valtakunnan salaisuuden opettamisesta ei puhu mitään salaisuuden konkreettisesta sisällöstä, eikä se varmasti ole myöskään historiallinen kuvaus galilealaisen Jeesus-liikkeen arkirutiineista. Perikooppi on Klemensin aikana todennäköisesti antanut raamatullisen perusteen vihkimyksille ‘suuriin mysteereihin’, joihin Aleksandriassa osallistuivat pitkälle edistyneet kristityt.

Toiseksi Brown huomaa Salaisen Markuksen evankeliumin hyödyntävän samoja kirjallisia tekniikoita kuin kanoninen Markus: näitä ovat mm. interkalaatio ja verbikaiut. Lisäksi sen muodostama kokonaisuus osana kanonista Markusta vahvistaa evankeliumin teologisia pääteemoja, itsensä kieltämistä Jeesuksen seuraamisen ehtona ja Jumalan valtakunnan salaisuuden tuntemista. Salainen Markus sopii myös äärimmäisen hyvin kanonisen Markuksen rakenteeseen avaten Getsemane-kohtauksessa tyhjästä ilmestyvän salaperäisen nuorukaisen roolia. (Mk 14:51–52) Kukaan muu kuin Markus itse ei Brownin mielestä olisi voinut kirjoittaa Salaista Markuksen evankeliumia ennen 1980-lukua siitä yksinkertaisesta syystä, että aikaisemmin Markuksen evankeliumin kirjallisia ansioita ja teologiaa ei ymmärretty riittävän syvällisesti.

Normaalitapauksessa evankeliumeita työstäneet ja toimittaneet kristityt eivät katsoneet tarpeelliseksi imitoida alkuperäisen kirjoittajan tyyliä kovinkaan tarkasti: Markuksen evankeliumin pidempi loppu, vuoden 1992 raamatunkäännöksessä hakasulkeisiin laitetut jakeet 16:9–20, on aina kelvannut kristittyjen valtaenemmistölle, vaikka se ei kirjallisen tyylinsä tai teologisen sisältönsä puolesta muistuta pätkääkään aitoa Markuksen evankeliumia.

Väite 2: Salainen evankeliumi on Morton Smithin väärennös

Brown vastaa teoksessaan seikkaperäisesti esitettyihin väitteisiin Morton Smithin syyllisyydestä. Uskottavaa motiivia on vaikea löytää, etenkin kun Salainen Markuksen evankeliumi ei juuri tue Smithin rekonstruktiota historian Jeesuksesta oppilaansa Mooseksen laista vapauttavana maagikkona. Jos Smith kerran väärensi tekstin, miksei hän väärentänyt sitä tukemaan omia teorioitaan?

Tähänkin kysymykseen iskee kiinni Stephen C. Carlson teoksessaan The Gospel Hoax. Kysymyksessä on harkittu harhaanjohtaminen: Smith tahtoi kiinnittää huomion omaan erikoiseen tulkintaansa, jotta väärennetty teksti jäisi vähemmälle tarkastelulle. Klemensin kirje Theodorokselle on alusta loppuun moderni väärennös. Carlson tekee eron väärennöksen (forgery) ja huijauksen (hoax) välillä. Väärentäjä tavoittelee rahallista tuottoa, mutta huijauksen motiivit ovat monisyisempiä. Huijari saattaa haluta haastaa kriitikot kilpailuun siitä, kuka onkaan lopulta älykkäin tai hän saattaa pitää tekaistua materiaaliaan käytännön pilana. Theodoros-kirjettä ei huomattu tekaistuksi, koska sitä lähestyttiin väärennöksenä. Jos kysymyksessä on sen sijaan huijaus, tekstin epäaitous voidaan Carlsonin mielestä havaita helpommin ilman käsikirjoituksen fyysistä tarkastelua.

Huijauksen luonteeseen vakavamielisen väärentämisen humoristisena versiona kuuluvat tekijän jättämät vihjeet henkilöllisyydestään. Lisäksi se sisältää yleisiä väärentämisen paljastavia tekijöitä. Epäaitoon tekstiin syntyy nimittäin aina historiallisia anakronismeja joko kirjoittajan omasta ajasta tai siitä tavasta, jolla kirjoittajan omana aikana ymmärretään tekaistuun aineistoon liittyvä historiallinen todellisuus. Toinen paljastava seikka on käsinkirjoitetun tekstin käsialaan liittyvät epävarmuudet. Kun nämä kaikki lasketaan yhteen, Carlson katsoo pystyvänsä osoittamaan Theodoros-kirjeen epäaitouden. Vaikka yksikään argumentti ei itsessään olisi riittävän hyvä, ne kaikki yhdessä otettuna osoittaisivat vääjäämättä tekstin moderniin alkuperään.

Carlsonin erittely Theodoros-kirjeen käsialan epämääräisyyksistä voisi hyvin johtaa modernissa allekirjoitusväärennöstapauksessa oikeuden langettamaan tuomioon. Hän näkee tyypillisiä väärennöksen tuntomerkkejä: hitaasti piirrettyjen kirjainten viiva on epämääräistä eli niissä on ns. “väärentäjän vapinaa”, musteen leviäminen kirjainten viivalla osoittaa, että kynää on toisinaan pidetty paikoillaan epäilyttävän pitkään, ja joitain kirjaimia näytetään korjatun ensimmäisen piirtämisen mentyä vikaan. Verrattuna varmasti aitoihin Mar Saban käsikirjoituksiin kirjainten muodot ovat epäilyttäviä, eikä kristillisten standardi-ilmaisujen - Herra, Kristus, Jumala jne. - asemasta kirjoitettavan nomina sacran käyttö ole johdonmukaista. Erityisen selvänä merkkinä Carlson pitää “väärentäjän vapinan” ja kirjainten korjailun esiintymistä samassa tekstissä: ensimmäinen saattaisi selittyä kopioitsijan ollessa vanha ja hänen kätensä vapiseva, mutta silloin jälkimmäinen ei olisi onnistunut. Myöskään kursiivikirjoituksen korjailemisessa ei Carlsonin mielestä ole mitään mieltä: sen tarjoama nopeushyöty turhentuu, jos pikakirjoituksesta syntyneitä epäselvyyksiä lähdetään paikkaamaan. Näillä perusteilla käsikirjoitus ei luonnollisestikaan ole 1700-luvun käsialalla kirjoittavan henkilön kynästä lähtöisin.

Millä vuosisadalla teksti on sitten kirjoitettu? Carlson huomaa erikoisen historiallisen anakronismin mm. Theodoros-kirjeen ensimmäisellä sivulla, riveillä 13–15. Klemens kirjoittaa seuraavasti: “Tosiasiat, jotka on sotkettu sepitelmiin, vääristyvät, niin että, kuten sanonta kuuluu, ‘suolakin menettää makunsa’.” Klemensin vertauksen johdonmukaisuus edellyttää Carlsonin mukaan sen, että suolaa eli tosiasioita laimennetaan jollain toisella aineella eli sepitelmillä. Antiikin tekstit eivät kuitenkaan tue ajatusta suolan laimentamisesta - suolaa käytettiin antiikissa köntteinä, mutta laimentaminen ja sekoittuminen muihin aineisiin vaatisi paakkuuntumattoman suolan. Vasta vuonna 1910 eräälle amerikkalaiselle yhtiölle työskentelevä kemisti keksi keinon estää ilmankosteuden aikaansaama suolan paakkuuntuminen. Keksintöä hyödyntämällä yhtiö monipolisoi pöytäsuolan markkinat vuosikymmeniksi. Klemensin suolavertaus edellyttää siis teknologiaa, joka on varsin modernia. Theodoros-kirje onkin kirjoitettu 1900-luvulla näyttämään siltä kuin se olisi kopioitu 1700-luvulla aidosta antiikin tekstistä. Huijarin oman ajan itsestäänselvyys - paakkuuntumaton suola - on kuitenkin päässyt livahtamaan itse tekstiin.

Kuka tekstin on sitten oikein kirjoittanut? Syyllisen paljastaminen on Carlsonin varsinainen tour de force. Hän väittää Smithin piilottaneen huijaukseen mm. etunimensä, sukunimensä ja viittauksen fyysiseen ominaisuuteensa: kaljuuteen. Mar Saba -vierailun tarkoitus vuonna 1958 oli luetteloida luostarin kirjaston käsikirjoituksia. Smith julkaisi valokuvan numerolla 22 luetteloimastaan käsikirjoituksesta mm. Archaeology-lehdessä vuonna 1960. Kuvan tarkoituksena oli havainnollistaa luostareissa yleistä tapaa vahvistaa arvokkaiden teosten kansia hyödyntämällä vanhempia, “turhia” käsikirjoituskopioita. Carlson näkee kuvassa aivan jotain muuta: kirjan omistuskirjoituksista ylin on selvästi samaa käsialaa kuin Theodoros-kirjeen teksti! Henkilönimenä tässä omistuskirjoituksessa on M. Madiotēs, jonka Carlson translitteroi muotoon M. Madiotes. Tätä sukunimeä ei löydy Kreikan online-puhelinluettelosta, mutta tutustuminen sanakirjaan paljastaa jotain mielenkiintoista: verbi madaō, jonka voi hyvin ajatella olevan Madiotes-nimen vartalon taustalla, merkitsee kirjaimellisesti ‘kaljuuntua’ ja kuvainnollisesti ‘huijata’. M[orton] Madioteen täytyy olla pseudonyymi, jonka kalju huijari on jättänyt vihjeeksi tekosestaan! Ja edelleen: kun Morton Smith itse arvioi näitä omistuskirjoituksia, hän ajoitti M. Madioteen käsialan perusteella 1900-luvulle.

Etu- ja sukunimi puolestaan löytyvät jo edellä esitellystä suolavertauksesta. Historiallinen anakronismi on tarkoituksella jätetty vihje, sillä pöytäsuolan valtikkaa kantanut yhtiö oli nimeltään Morton Salt Company. Kirjassaan Clement of Alexandria and a Secret Gospel of Mark Morton Smith taas esittää Klemensin viittaavan vertauksellaan sekä kanonisten evankeliumeiden suolapuheisiin että Jeremiaan kirjan jakeeseen 10:14. Erityisesti jälkimmäinen alluusio on Carlsonin mukaan outo. Mitä Smith on oikein yrittänyt sanoa? Kommentaarissaan Smith toteaa seuraavaksi Klemensin samastavan “maan suolan” niihin, “jotka piilottavat... mysteerit, joita ei tule lausua”. Aikaisemmin havaittu yhteys Morton Smithin ja Morton Salt Companyn välillä viittaa siihen, että tätä lausetta tulee soveltaa Smithiin itseensä. Hän on piilottanut lausumattoman mysteerin - mutta minne? Ja katso: viitatessaan Jeremiaan kirjaan Smith jättää sanatarkkaan lainaukseensa aukon, jonka on merkinnyt kolmella pisteellä. Yleensä kolmea pistettä käytetään silloin, kun asian ymmärtämiseksi ei ole tarpeen toistaa koko lausetta. Carlson näkee enemmän: välistä jätetty lauseenosa alkaa sanoilla “jokainen kultaseppä” = seppä = smith = Smith, ja siten samoilla riveillä Theodoros-kirjeessä viittaus niin Morton Smithin etu- kuin sukunimeenkin.

Carlsonin teoksen vaikutushistoria

The Gospel Hoax on kääntänyt monen eksegeetin pään. Toiset ovat harrastaneet julkista itseruoskintaa, esimerkiksi Birger Pearson tuomitsi itsensä ja kollegansa ”luusereiden porukaksi” ja Jean-Daniel Kaestli surkutteli asettaneensa luottamuksensa turhaan Klemensin kirjeen ja Salaisen Markuksen evankeliumin aitouteen. Toiset olivat enemmän kuin hyvillään Carlsonin nerokkaasta esityksestä, esimerkiksi Mark Goodacre nimittää häntä ”mestarietsiväksi” ja Larry W. Hurtadon arvion mukaan Carlsonin argumentointi on ”vakuuttava, lopullinen, käytännössä täysin kiistaton”. Jotkut olivat arvioinneissaan varovaisempia, kuten Paul Foster ja Craig L. Blomberg, mutta kaikki ovat yhtä mieltä siitä, ettei Carlsonin työtä voi ohittaa, kun halutaan sanoa jotain Klemensin kirjeestä Theodorokselle. Hajaääniä kuului vain muutama, kovimpana Scott Brown, joka ei tähän päivään mennessä ole luopunut tutkimustuloksestaan, Markuksen evankeliumin kirjoittajasta myös Salaisen Markuksen evankeliumin takana.

Peli näyttää selvältä - vai näyttääkö? Ensilukemalta Carlsonin huomiot antavat aiheen suhtautua suurella epäilyksellä Theodoros-kirjeen alkuperään. Erityisesti käsialaan liittyvät epäselvyydet ovat vakuuttaneet monet tutkijat tekstin epäaitoudesta. On kuitenkin syytä kysyä, kuinka hyvin modernien allekirjoitusväärennöksien parissa saatu tietotaito soveltuu vanhojen käsikirjoitusten - käsinkirjoitettujen kopioiden - aitouden arvioimiseen? Ei välttämättä kovinkaan hyvin, kuten mm. Paul Foster on Carlson-arvioinneissaan huomauttanut. Apokryfisen Pietarin evankeliumin sisältämä Akhmim-fragmentti sisältää niin epäsäännöllisyyksiä kirjainten muodoissa kuin epäjohdonmukaisuutta nomina sacran käytössä. “Väärentäjän vapinan” ja kirjoituksen korjailemisen voi selittää moni muukin tapahtuma Klemensin kirjeen sisältävän teoksen pitkässä historiassa. Opus on esimerkiksi hyvin pienikokoinen, joten osa epäselvyyksistä selittyy käytettävissä olleen tilan vähäisyydellä. Kopioinnissa on toisaalta erittäin luontevaa jättää kynä paperia vasten, kun katse siirtyy tarkastamaan alkuperäisen kopioitavan tekstin etenemistä. On myös mahdotonta rajata pois esimerkiksi sellaista skenaariota, jossa vanha ja vapiseva munkki kopioi tekstin ensin, ja hienomotoriikaltaan tarkempi nuorempi munkki korjailee kirjoitusta sieltä, missä lukeminen olisi epäselvyyksien takia muuten hankalaa.

Lopulta kysymys on yksinkertaisesti käsikirjoitusta arvioivan henkilön asiantuntemuksesta. Scott Brown on huomauttanut, ettei Stephen Carlsonilla itsellään ole muodollista koulutusta alalta, jossa vastavalmistuneen väärennettyjen dokumenttien tutkijan “tulisi jatkaa päivittäistä työskentelyä pätevän [vanhemman] tutkijan kanssa noin kaksi vuotta tai enemmän, ennen kuin häntä voidaan pitää tarpeeksi kokeneena työskentelemään itsenäisesti”. Teoksensa julkaisun jälkeen Carlson on konsultoinut ainakin yhtä (modernien allekirjoitusväärennösten) asiantuntijaa, joka on samaa mieltä hänen kanssaan. Vastakkaiseen arvioon on päätynyt esimerkiksi amerikkalainen Jack Kilmon, jonka analyysin mukaan “[käsialalla] on sujuvuutta ja rytmiä. Löytyy niin sulavia katkeamattomia viivoja kuin pyöreitä muotoja, joissa on käytetty tarkkaa painoa viivan alussa ja lopussa.” Kilmon ei näe tekstissä lainkaan epäilyttäviä viivaan laadun vaihteluja tai kynän nostoja väärissä paikoissa. Väärennösten tunnusmerkkien subjektiivisuutta voi itse kukin arvioida jo Carlsonin tarjoamien esimerkkien valossa. Vasen kuva on Theodoros-kirjeen ensimmäiseltä riviltä, oikea Carlsonin mukaan aidosta 1700-luvun käsikirjoituksesta Sabas 452, fol. 1R rivi 11. Molemmissa on prepositio ek, mutta Theodoros-kirjeen versiossa Carlsonin mukaan epäilyttävä kynännosto epsilonista kappaan siirryttäessä. Sen sijaan Sabas 452 -käsikirjoituksen siirtymässä ei ilmeisesti ole Carlsonin mielestä mitään moitittavaa.



Bordering pseudoscience?

Käsialaa koskevat huomiot on kaukonäköisesti koottu Carlsonin teoksen alkuun. Ne ovatkin hänen parhaat argumenttinsa. Niitä seuraavat väitteet historiallisista anakronismeista ja Smithin jättämistä vihjeistä. Jotain kuitenkin puuttuu: voisiko se olla suhteellisuudentaju? Carlson kertoo suhtautuneensa aina epäilyksellä Theodoros-kirjeeseen. Kun hän sitten opiskeli hieman modernien allekirjoitusväärennösten tunnistamista, alkoi hän nähdä kirjeessä käytetyn käsialan erilaisin silmin. Carlsonin mukaan on vaikeaa löytää todisteita väärennöksestä, jos niitä ei erityisesti etsi. Tämä periaate näyttää toimivan myös toisinpäin. Carlsonin käyttämä deduktiivinen metodi on jo lähtökohtaisesti ongelmallinen humanistisessa tutkimuksessa. Hän tietää, että käsikirjoitushuijauksen tuntomerkkejä ovat historialliset anakronismit, huijarin jättämät vihjeet ja epäselvyydet käsialassa ja nyt hänen tarvitsee enää vain löytää nämä asiat Theodoros-kirjeestä: “Nyt kun tiesin mitä etsiä ja mistä, minun tarvitsi enää löytää se.” Kuinka hän olisi voinut olla löytämättä?

Carlsonin metodi onkin johtanut käytännössä siihen, että hän etsii huijauksen tuntomerkkejä aivan liian innokkaasti: kaikki mitä Morton Smith on koskaan sanonut, tehnyt tai kirjoittanut voidaan kääntää häntä vastaan. Niinpä Carlson on esimerkiksi ottanut vapauden lukea Smithin vastausta Quentin Quesnellin ensimmäisiin väärennössyytöksiin vuodelta 1976 aivan uudella tavalla. Kun Smith sanoo, että hän jätti ”käsikirjoituksen Mar Saban kirjastoon” eikä hänellä ole ”tietoa mitä sille on tapahtunut”, Carlson uskoo Smithin välttelevän sanomasta suoraan, että olisi todella löytänyt käsikirjoituksen Mar Sabasta. Lause on nähtävä pikemminkin tunnustukseksi, että hän itse vei Theodoros-kirjeen luostarin kirjastoon.

Jos esimerkit Morton Smithin kirjoittamien lauseiden vääntelystä vaikuttavat erikoisilta, mitä pitääkään ajatella Smithin tarkoituksella jättämistä vihjeistä? On olemassa ainakin kaksi tapaa suhtautua näihin. Molemmat tunnustavat Carlsonin olevan tavattoman terävä ja mielikuvituksellinen hänen lukiessaan Theodoros-kirjettä ja Smithin siihen liittyviä aineistoja - toisen mielestä Carlsonin nerokkuus on hyvä asia, toisen mielestä huono. Carsonin teoksen argumentointi tuo mieleen aivan toisenlaisia julkaisuja. Hänen tapansa löytää ja kasata päällekkäin epätodennäköisiltä kuulostavia yhteyksiä pelaa samoilla säännöillä kuin vuonna 1982 ilmestynyt Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin modernien salaliittoteorioiden kantaisä The Holy Blood and the Holy Grail. Tieteellisen historiantutkimuksen pelisäännöistä erotaan siinä, ettei löytyneiden historiallisten tai muidenkaan linkkien todennäköisyyttä arvioida. Historiallinen skenaario voidaan rakentaa sekä lähes varmojen, todennäköisten, epätodennäköisten että uskomattomienkin linkkien varaan, ja paras tapa edetä on yleensä kehittää kiinnostava lopputulos jo etukäteen: varsinainen “analyysi” onkin enää sopivien yhteyksien löytämistä. Paraatiesimerkki tästä on Carlsonin kultaseppä-vihje: havainto puutteellisesta viittauksesta Jeremian kirjaan yhdistetään linkkiin Klemensin suolavertauksen ja Morton Salt Companyn välillä, jolloin voidaan todeta kolmen pisteen kätkevän salaisuuden, mutta siltikin vastaan tulee vain kultaseppä (goldsmith) vaikka haettiin ihan tavallista kyläseppää (smith), mutta mitäpä se enää haittaa? Parempia yhteyksiä Smithin sukunimeen ei kyseisestä kohdasta yksinkertaisesti irtoa, joten tämä saa riittää. Ennen ylenmääräistä innostumista olisi itse kunkin aina syytä miettiä Umberto Econ “Foucaltin heilurin” - romaani, joka satirisoi teoksen The Holy Blood and the Holy Grail tutkijakolmikkoa - avainlausetta: “Ei ole olemassa tärkeitä tietoja ja vähemmän tärkeitä tietoja vaan kaikki perustuu siihen, että tiedot ovat arkistossa [eli samanarvoisia], josta sitten etsitään yhteydet. Yhteydet ovat aina olemassa, ne on vain löydettävä.2

Hanki parempia vihjeitä, Morton Smith

Eivät Carlsonin löytämät Smithin vihjeet muutenkaan kestä kriittistä tarkastelua. Kesäkuussa 2008 Allan J. Pantuck ja Scott Brown julkaisivat artikkelin "Morton Smith as M. Madiotes: Stephen Carlson's Attribution of Secret Mark to a Bald Swindler", jonka ytimenä oli Pantuckin tekemä löytö, negatiivi siitä valokuvasta, jossa M. Madioteen omistuskirjoitus oli näkyvissä. Aiemmin tutkijoiden käytössä ollut kuva oli ollut rajattu siten, että puolikas(!) sivusta oli jäänyt näkymättömiin. Kukaan ei ollut varsinaisesti nähnyt M. Madioteen nimeä tässä rajatussa kuvassa, Carlsonkin oli poiminut sen osaksi salaliittoteoriaansa yksinomaan Morton Smithin kirjallisen kuvauksen perusteella. Rajaamattomassa valokuvassa on piinallisen selvästi nähtävissä se, ettei M. Madioteen nimi ole samaa käsialaa kuin se teksti, jonka Carlson väitti olevan M. Madioteen kirjoittama - sivulla on kaiken kaikkiaan viiden eri henkilön kirjoitusta. Näin M. Madioteen nimen käsiala ei myöskään ole samaa kuin Theodoros-kirjeen käsiala. Aiemmasta valokuvasta luettavissa oleva teksti, jota Carlson erehtyy pitämään M. Madioteen kirjoittamana, on kaiken lisäksi kirjoitettu oikeinpäin, kun taas ”M. Madiotes” on sen alapuolella ylösalaisin! Ja jos ollaan ihan tarkkoja, henkilönimi näyttää olevan pikemminkin Madeotas tai Modestos, joista varsinkin jälkimmäinen on tavallinen kreikkalainen sukunimi. Negatiivin löytyminen on myös raskas isku Carlsonin käsialaa koskeville väitteille, sillä myös sivun ensimmäinen, nyt nimettömäksi jäävä omistuskirjoitus eroaa merkittävästi Theodoros-kirjeen käsialasta. Kun Carlson väitti näkevänsä väärennöksen tuntomerkkejä myös tekstissä, joka ei mitenkään liity M. Madioteen nimeen eikä muistuta Theodoros-kirjeen käsialaa, mitä se kertookaan Carlsonin kyvystä ylipäätään tulkita oikein näitä väärennöksen tuntomerkkejä?

Suolavihje on haastettu jo ainakin kahdesta suunnasta. Kyle Smith on kyseenalaistanut Carlsonin väitteen, jonka mukaan antiikin lähteet eivät puhuisi suolan laimentamisesta ja sekoittamisesta muihin aineisiin. Scott Brown on puolestaan kiiinnittänyt huomiota vieläkin suurempaan ongelmaan Klemensin Theodoros-kirjeen tekstissä: sivun 1 riveillä 13-15 ei puhuta sanaakaan suolan ja jonkin toisen aineen sekoittamisesta! Carlson argumentoi vertauksen olevan ymmärrettävä vain, jos tosiasioiden ja sepitelmien sekoittuminen rinnastetaan lukijan mielikuvien tasolla suolan ja jonkin tekstissä mainitsemattoman substanssin sekoittumiseen, jolloin niin tosiasiat kuin suolakin menevät pilalle. Teksti ei kuitenkaan toimi näin: ”Tosiasiat, jotka on sotkettu sepitelmiin, vääristyvät, niin että, kuten sanonta kuuluu, 'suolakin menettää makunsa'.” Konjunktio "niin että" jakaa virkkeen kahteen osaan ja asettaa toisiaan vastaamaan tosiasioiden vääristymisen ja suolan muuttumisen mauttomaksi. Lauserakenne, joka on yhtä selkeä myös kreikankielisenä, ei sen sijaan rinnasta tosiasioiden uudelleenarvioinnin mekanismia (sekoittuminen sepitelmien kanssa) ja suolan mauttomaksi muuttumisen mekanismia (puuttuu tekstistä). Luonnollinen lause, jossa myös mekanismit tulisivat rinnasteisiksi, voisi kuulua esimerkiksi näin: ”Tosiasiat, jotka on sotkettu sepitelmiin, vääristyvät, niin että, kuten sanonta kuuluu, 'suolakin, joka on sotkettu siihen, mikä laimentaa sen, menettää makunsa’.” Ainoa anakronismi Klemensin suolapuheessa on Carlsonin lukutapa: jos Carlson ei epäilisi tekstiä niin vahvasti huijaukseksi, hän ei lukisi suolan mauttomuuteen itse tekstistä puuttuvaa ”mekanismia”, vaan tekisi sen luonnollisen johtopäätöksen, ettei suolan mauttomuuden ”mekanismi” ole vertauksen kannalta relevantti, kun sitä ei itse tekstissä kerran ole. Jos Smith tahtoi jättää tekstiin viittauksen Morton Salt Companyn paakkuuntumattomaan pöytäsuolaan, olisi hänen suonut todella kirjoittavan historiallisen anakronisminsa auki - nyt lukija joutuu itse tuomaan sen tekstiin.

Kultasepän metsästäminen lähtee puolestaan siitä havainnosta, ettei Smithin väite alluusiosta Jeremiaan kirjaan ole uskottava. Näin saattaa ollakin: määritelmänsä mukaan alluusio on intertekstuaalinen, tekstien välinen viittaus, jossa kirjoittaja odottaa lukijan näkevän yhteyden ilman suoraa lainausta tai muuta selkeää ja yksiselitteistä vinkkiä. Jos lukija ei pysty näkemään yhteyttä toiseen tekstiin, alluusion voi sanoa jäävän aktivoitumatta. Näin sen olemassaolo on aina hyvin subjektiivinen kokemus, eikä Carlsoninkaan kannattaisi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksi “epäonnistuneesta alluusiosta”. Smith näyttää todella ajatelleen, että Klemensillä oli mielessä Jeremiaan kirja: tekstejä yhdistää saman verbijuuren variaatio, joka merkitsee niin maun katoamista kuin tyhmäksi tulemistakin. Scott Brown on myös huomauttanut Jeremiaan tekstikohdan laajemmasta kontekstista, jonka puitteissa esiintyy suolavertauksen mukainen ajatus arvottomuudesta ja tuhoutumisesta. Smith saattoi ajatella Klemensin saattaneen ajatella, että tosiasiat vääristyvät kuten suola menettää makunsa, ja kuten Jeremiaan kirjassa (väärän) tiedon vaikutuksesta ihminen muuttuu tyhmäksi - kaikki korruptoituvat. Aina voi myös kysyä, miksi juuri kultaseppä - Smithin sukunimi kun ei ollut Goldsmith. Jos Smith halusi viitata sukunimeensä epäkelvon alluusion avulla, eikö varhaiskristittyjen käyttämästä kirjallisuudesta olisi löytynyt ihan tavallisia seppiä? Vanhassa testamentissa, sen kreikankielisessä käännöksessä Septuagintassa heitä löytyy yleisimmin käytetyllä sanalla khalkeus (vihjeen kannalta yksiselitteisimmin perusmuodossa) neljä kappaletta.

Patti akateemisessa yhteisössä

Blogikirjoitustensa perusteella Stephen Carlson näyttää olevan aidosti hämmästynyt siitä, etteivät aivan kaikki tutkijat ole hyväksyneet hänen johtopäätöksiään Theodoros-kirjeestä Morton Smithin suorittamana huijauksena. Etenkin Scott Brown on kunnostautunut kirjoittamalla seikkaperäisiä vastineita Carlsonin väitteisiin; muita kriittisen asenteen omaavia tutkijoita ovat esimerkiksi John Dart ja Marvin Meyer. Edellä esitetyn valossa voi myös olla aidosti hämmästynyt siitä, että Carlsonin mielikuvituksellisimmatkin konstruktiot ovat vakuuttaneet tutkijoiden enemmistön Salaisen Markuksen evankeliumin epäaitoudesta. Monet ovat pitäneet huomioita käsikirjoituksen käsialan epämääräisyyksistä hälyttävimpinä, mutta unohtaneet sen, ettei pelkkä viivan epävarmuus vielä todista Smithin kirjoittaneen Theodoros-kirjettä. Carlsonin kokonaisargumentin uskottavuus vaatii myös Smithin jättämien vihjeiden ottamista vakavasti. Kun tämä on lopulta aika epätoivoista, ei Klemensin kirjeen pitäminen modernina väärennöksenä ole riittävän perusteltua.

Keskustelu on pahasti vinoutunutta: Carlson kuittaa Brownin lukuisat kirjallisuuskriittiset argumentit Salaisen Markuksen evankeliumin antiikkisuudesta yhdellä lauseella - alaviitteessä - yksinkertaisesti “liian väljiksi”. Lisää oli kuitenkin tulossa. Vuonna 2007 Princeton Universityn musiikinhistorian professori Peter Jeffery julkaisi kirjan The Secret Gospel of Mark Unveiled: Imagined Rituals of Sex, Death and Madness in a Biblical Forgery, jossa hän esittää Carlsonia seuraten Morton Smithin väärentäneen Theodoros-kirjeen. Jefferyn tulkinnan avain Smithin väärennökseen on ymmärtää sisäislukijan eli kirjoittajan kuvitteleman ideaalilukijan olevan itse karpokraatti, jolloin Klemens Aleksandrialainen asettuu hyvin erilaiseen valoon. Mutta kenen päässä elävätkään kirjan alaotsikon kuvitellut seksin, kuoleman ja hulluuden rituaalit, Morton Smithin vai Peter Jefferyn?

Keskeinen kirjallisuus

Brown, Scott G.
2005 Mark’s Other Gospel: Rethinking Morton Smith’s Controversial Discovery. Wilfrid Laurier University Press.
2006 Factualizing the Folklore: Stephen Carlson’s Case Against Morton Smith. Harvard Theological Review 99, 291-327.
Carlson, Stephen C.
2005 The Gospel Hoax: Morton Smith’s Invention of Secret Mark. Baylor University Press.
Lauha, Risto
1987 Klemens Aleksandrialaisen kirje ja Markuksen salainen evankeliumi. TA 92, 205-210.
Morton, Smith
1973a Clement of Alexandria and a Secret Gospel of Mark. Harvard University Press.
1973b The Secret Gospel: The Discovery and Interpretation of the Secret Gospel According to Mark. Harper and Row.
Pantuck, Allan J. & Brown, Scott G.
2008 Morton Smith as M. Madiotes: Stephen Carlson's Attribution of Secret Mark to a Bald Swindler. JSHJ 6, 106-125.

1Käännös: Risto Lauha.

2Käännös: Tuula Saarikoski.