Artikkeli on julkaistu alunperin Vartijan numerossa 3/2008.
Viittaaminen: Paananen, Timo S. // 2008 // Kuka kirjoitti Salaisen Markuksen evankeliumin? Osa 1: Morton Smith vs. Stephen C. Carlson. Vartija 121:3, 83-97.
Morton Smith (1915–1991) julkaisi vuonna 1949 tieteellisen uransa kolmannen artikkelin otsikolla “Psychiatric Practice and Christian Dogma”. Asiaa ei ehkä olisi tarpeen mainita lainkaan, ellei Smithin artikkeli olisi ollut tyylipuhdas parodia. Hän piirtää kristinuskosta karikatyyrin lakihenkisenä, armottomana ja autoritatiivisena uskontona. Smith julistaa helvetin olevan kirkon opin kannalta “käyttökelpoinen”, sillä “kaikki ihmiset kuolevat, mutta toiset kohtaavat sen nopeammin kuin toiset”. Psykiatria tulee pitää kaukana sielunhoidosta: konflikteja syntyy aina, koska “psykiatrin huolena on potilaan välitön onnellisuus” kun taas “pastorin huolena on seurakuntalaisen pelastuminen ikuiseen elämään”. Niinpä kunnon pastorin on kehotettava synnintekijää - artikkelissa synti näyttää liittyvän aina seksuaalisuuteen - valitsemaan sellainenkin tie, joka “todennäköisesti johtaa pitkäkestoiseen - ellei jopa koko elämän kestävään - onnettomuuteen”. Iankaikkinen tuonpuoleisuus on tämänpuoleisuutta tärkeämpää.
Tämän erikoisen artikkelin julkaisumediana toimi kirkollinen aikakausjulkaisu Journal of Pastoral Care, joka oli perustettu toisen maailmansodan jälkeen edistämään kristillisen spiritualiteetin ja modernin psykiatrian välistä vuoropuhelua. Parodian paljastaa erityisesti kaksi seikkaa. Ensinnäkin kristinusko kuvataan aivan liian tulikivenkatkuisena stereotypiana. Smithin myöhemmät kirjoitukset Kristuksen uskonnosta, jonka anglikaanisen haaran pappisvirasta hän ei koskaan luopunut, eivät ole sovitettavissa yhteen tämän parodiakuvauksen kanssa. Toiseksi Smith, joka tunnettiin erityisen pikkutarkkaa työtä tekevänä tiedemiehenä, viittaa käyttämiinsä lähteisiin vain kahdesti - molemmilla kerroilla virheellisesti!
Morton Smithin huumorintaju oli varsin omalaatuinen. Hän esimerkiksi ärsytti konservatiivisia vastustajiaan otsikoimalla Markuksen evankeliumin Getsemane-kohtauksesta (Mk 14:32-52) pitämänsä luennon näin: “Poliisit pidättivät rabbin yleisessä puistossa alastoman teini-ikäisen kanssa” - Smithin sutkautus viittaa Yhdysvalloissa 1950-luvulla tapahtuneisiin puistoratsioihin, joissa poliisit pidättivät homoseksuaaleja esimerkiksi nimikkeen “rikos luontoa vastaan tai muu irstailu” nojalla. Vuoden 1950 jälkeen Smith ei enää toiminut seurakuntapastorina. Sen sijaan hän opetti Brown Universityssä ja Drew Universityssä ennen nimitystään apulaisprofessoriksi Columbia Universityyn vuonna 1957. Vuosikymmenen eksegeettinen tilanne oli jännittävä: Qumranin kääröt ja Nag Hammadin kirjasto oli löydetty 1940-luvulla ja uudet tekstikääröt ja -koodeksit näyttivät muuttavan käsityksiä antiikin juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Kadonneita tekstejä tuntui voivan löytää aivan mistä tahansa. Juuri kadonneiden käsikirjoitusten metsästäminen toi Smithinkin pyhään maahan, Mar Saban erämaaluostariin vuonna 1958. Kidronin laakson laidalla, Betlehemistä 15 kilometriä itään sijaitseva luostari on yksi maailman vanhimmista kristittyjen askeetikkojen asuinsijoista - perustamisvuodeksi mainitaan yleensä vuosi 483 jKr. Jerusalemin ortodoksinen patriarkka oli suonut Smithille erityisoikeuden katalogisoida luostarin kirjaston kokoelmia kolmen viikon ajan. Joka päivä Smith kiipesi portaat luostarin tornikirjastoon ja palasi takaisin keljaansa mukanaan kolme tai neljä käsikirjoitusta. Niiden parissa vierähti koko loppupäivä. Yhdestä päivästä muodostui kuitenkin poikkeus.
Omien sanojensa mukaan Morton Smith lähti sinä iltana vesperiin ikionnellisena, vaikka hän olikin lakannut käymästä jumalanpalveluksissa jo kauan sitten. Vain hetkeä aikaisemmin Smith oli pitänyt käsissään käsinkirjoitettua kopiota aikaisemmin tuntemattomasta
Klemens Aleksandrialaisen kirjeestä
Theodoros-nimiselle miehelle. Klemens (n. 150-211/216 jKr.) oli yksi merkittävimmistä varhaiskirkon opettajista. Hän oli aleksandrialaisen teologian edustaja ja pyrki luomaan siltaa kreikkalaisen filosofian ja kristillisen teologian välillä. Kirjeen vastaanottajasta, Theodoroksesta, ei sen sijaan tiedetä mitään. Smith itse ehti vain vilkaista käsinkirjoitetun tekstin otsikkoa: “Kaikkein pyhimmän Klemensin, Stromateis-teoksen kirjoittajan kirjeiden [kokoelmasta]: Theodorokselle”. Hän ymmärsi löydön arvon, mikäli teksti todella osoittautuisi aidoksi Klemensin yksityiskirjeeksi. Ajasta oli kuitenkin pulaa, joten Smith joutui aidon käsikirjoituksen asemasta tyytymään mustavalkokameralla ottamiinsa kuviin.
Palattuaan luostarista Smith kävi käännöstyöhön käsiksi. Theodoros-kirjeen teksti oli kopioitu käsin vuonna 1646 julkaistun teoksen
Epistulae genuinae S. Ignatii Martyris viimeisille tyhjille sivuille. Tapa oli varsin tavallinen luostareissa ennen 1900-lukua, jolloin kaikki saatavilla oleva paperi oli tarpeen käyttää hyödyksi. Smithin oman arvion mukaan kirje oli kopioitu 1700-luvun puolivälin kursiivilla, kirjoitustyylillä, jossa pyritään nopeuteen luettavuuden kustannuksella. Kopioitsija oli ehkä halunnut säästää haperoituneen pergamentin sisällön jälkipolville ja raapustanut Theodoros-kirjeen ensimmäisille löytämilleen tyhjille sivuille.
Markuksen “salainen” evankeliumi
Varsinainen yllätys vielä odotti Smithiä kirjeen loppupuolella. Aivan kuin kadonneen Klemensin kirjeen löytyminen ei olisi itsessään ollut tarpeeksi, kirkkoisä myös siteeraa pitkän pätkän Markuksen evankeliumia. Uuden testamentin tutkimuksen standardinäkemys Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumien keskinäisestä suhteesta kulkee kaksilähdehypoteesin nimellä. Teorian mukaan Markus on kolmikosta vanhin, noin vuonna 70 kirjoitettu Jeesuksen elämän teologinen kokonaiskuvaus, jota Matteus ja Luukas ovat toisistaan riippumatta hyödyntäneet omien teostensa pohjana. Varhaiskirkollisessa traditiossa Markuksen evankeliumi on lähes näkymätön. Kirkon opettajat suosivat yleensä Matteusta tai Johannesta, ja pyytelevät melkein anteeksi “yksinkertaisen”, “sekavan” ja “huonosti kirjoitetun” Markuksen evankeliumin olemassaoloa. Niinpä myös käsikirjoituskopioiden määrä on vähäinen: vanhin tuntemamme Markuksen evankeliumin käsikirjoitus on pahasti puutteellinen papyrus 200-luvulta. Aiemmin tuntemattomalla lainauksella Markuksen evankeliumista olisi näin itsessäänkin merkittävä lisäarvo tutkimukselle, mutta Klemensin siteeraamat kohdat ovat vieläpä aiemmista evankeliumin käsikirjoituskopioista tuntemattomia kertomuksia! Toisaalta ne sopivat hyvin tutkimuksessa paljon kummastusta herättäneisiin evankeliumin aukkoihin avaten Getsemanesta alastomana pakenevan nuorukaisen roolia (14:51–52) ja valottaen Jeesuksen muuten tapahtumaköyhää käyntiä Jerikossa jakeessa 10:46.
Kirjeen alussa Klemens kiittää Theodorosta siitä, että tämä on ottanut kovan linjan suhteessa karpokraatteihin, Klemensin mielestä harhaoppiseen ryhmään. Stromateis-teoksessaan hän sanoo - ajan standardin mustamaalausretoriikan mukaisesti - karpokraattien kokoontuessa yhteisille aterioille heidän “yhtyvän, miten vain tahtovat ja kenen kanssa vain haluavat”. Kun Klemensin ja Theodoroksen välistä kirjeenvaihtoa yritetään rekonstruoida ainoastaan Klemensin vastauskirjeen perusteella, näyttää Theodoros olleen oman seurakuntansa johtohenkilöitä, joka on joutunut ymmälleen karpokraattien esittämistä väitteistä. Nämä näyttävät kertoneen Theodorokselle omistavansa “hengellisen version” Markuksen evankeliumista, jota he väittivät käytettävän myös Aleksandriassa. Kyllä, vastasi Klemens: Aleksandriassa todella luetaan “mystistä Markuksen evankeliumia”. Evankelista Markus oli Roomasta saavuttuaan henkilökohtaisesti muokannut omasta Jeesus-tarinastaan hengellisemmän version edistyneille kristityille. Mutta missään tapauksessa, tähdensi Klemens, siinä ei puhuttu sanaakaan “alastomasta miehestä alastoman miehen päällä”. Sellainen puhe oli karpokraattien omaa keksintöä. Osoittaakseen Theodorokselle mitä hengellisemmässä Markuksen evankeliumissa todellisuudessa luki, Klemens lainaa kahta perikooppia, jotka sijoittuvat kanonisen Markuksen evankeliumin jakeiden 10:34 ja 10:35 sekä 10:46 ja 10:47 väliin:
1
"He tulivat Betaniaan, ja siellä oli nainen, jonka veli oli kuollut. Nainen tuli, polvistui Jeesuksen eteen ja sanoi hänelle: ‘Daavidin poika, armahda minua.’ Mutta opetuslapset moittivat häntä. Jeesus suuttui heille ja meni hänen kanssaan puutarhaan, missä hauta oli, ja heti kuului haudasta kova huuto. Jeesus meni haudan luo ja vieritti kiven sen suulta. Hän astui heti sisään, meni nuoren miehen luo, ojensi kätensä ja nosti hänet kädestä pitäen ylös. Nuori mies katsoi häneen, rakasti häntä ja alkoi pyytää häntä luokseen. He tulivat ulos haudasta ja menivät nuoren miehen taloon; hän oli nimittäin varakas. Kuuden päivän kuluttua Jeesus sanoi hänelle, mitä hänen oli tehtävä. Illalla nuori mies tuli hänen luokseen pukeutuneena pellavaiseen vaatteeseen, joka verhosi hänen alastoman ruumiinsa, ja jäi hänen luokseen siksi yöksi, sillä Jeesus opetti hänelle Jumalan valtakunnan salaisuuden. Sitten hän lähti sieltä ja palasi Jordanin toiselle rannalle."..."Siellä olivat Jeesuksen rakastaman nuoren miehen sisar, hänen äitinsä ja Salome, mutta Jeesus ei ottanut heitä vastaan."
Tutkimuksen reunaehtoja: kaljuuntuminen
Klemensin kirjeen löytymistä on verrattu merkittävyydeltään niin Kuolleen meren kääröihin kuin Nag Hammadin kirjastoonkin. Smithiltä kesti 15 vuotta saada julkaistua samalla kertaa sekä tieteellinen että populaari teos löytämästään käsikirjoituksesta. Lopulta Smithin ottamilla mustavalkokuvilla varustetut teokset
Clement of Alexandria and a Secret Gospel of Mark ja
The Secret Gospel: The Discovery and Interpretation of the Secret Gospel According to Mark ilmestyivät vuonna 1973 aiheuttaen sensaation niin akateemisen yhteisön sisä- kuin ulkopuolella. Tulkinta, jonka Smith esittää kirjoissaan, on lyhyesti esiteltynä seuraavanlainen: vertailu Klemensin varmasti aitojen kirjeiden tyyliin ja sanastoon osoittaa Theodoros-kirjeen todennäköisesti aidoksi. Salaisen Markuksen evankeliumin - Smith käänsi Klemensin käyttämän ilmaisun “mystinen evankeliumi” salaiseksi evankeliumiksi - kuolleistaherättämiskertomuksen vertailu Johanneksen evankeliumin 11. luvun tarinaan Lasaruksesta osoittaa näiden olevan riippumattomia toisistaan. Molempien takana on arameankielinen (alku)evankeliumi, toisin sanoen suora linkki historian Jeesuksen julkiseen toimintaan. Jeesus kastoi oppilaitaan yksi kerrallaan “Jumalan valtakunnan salaisuuteen” yöllisissä seremonioissa. Vertailukohtia Smith haki antiikin maagikoilta ja juutalaisesta merkava-mystiikasta, jossa päämääränä oli tehdä taivasmatka Jumalan vaununmuotoisen valtaistuimen äärelle. Jeesus hyödynsi Smithin mukaan hypnoottisen suggestion luomia hallusinaatioita: vihittävä oppilas otti vastaan Jeesuksen hengen ja teki hänen kanssaan taivasmatkan. Astumalla näin sisään valtakunnan salaisuuteen Jeesuksen oppilas vapautui myös Mooseksen laista.
Smithin teoria historiallisesta Jeesuksesta olisi jännittävän käsikirjoituslöydön lisäksi riittänyt selittämään syntyneen sensaation. Populaariteoksessaan
The Secret Gospel Smith kuitenkin eksyi spekuloimaan aralla aiheella: Jeesuksen seksuaalisuudella. Kohua herättänyt sitaatti on sanatarkasti tämä: “Vapautuminen [Mooseksen] laista on saattanut johtaa henkisen yhtymisen täydentämiseen fyysisellä yhtymisellä”. Ajatus Jeesuksen ja oppilaiden välisestä homoseksuaalisesta, vaikkakin rituaalisesta, yhdynnästä oli liikaa useimmille raamatuntutkijoille, ja Smithin teosten kirja-arvostelut ovatkin mielenkiintoista luettavaa. Esimerkiksi
Joseph Fitzmyer piti jostain syystä tärkeänä muistuttaa lukijoitaan siitä tosiasiasta, että Morton Smith oli kalju.
J. G. Gibbs taas syytti Smithiä epärehellisyydestä: populaariteoksen alaotsikko
The Discovery and Interpretation of the Secret Gospel According to Mark ei pitänyt alkuunkaan paikkaansa, sillä Salaisesta Markuksen evankeliumista oli tarjolla vain kaksi fragmenttia. Jotta otsikko olisi totuudenmukainen, käsillä tulisi olla koko evankeliumi.
Helmut Merkel puolestaan turvautui sotilaalliseen kieleen: “Jälleen kerran totaalinen sota on julistettu Uuden testamentin tutkimusta vastaan.”
Henkilökohtaisuuksien jälkeen alkoivat syytökset käsikirjoitusväärennöksestä. Vuonna 1975
Quentin Quesnell ihmetteli artikkelissaan “The Mar Saba Clementine: A Question of Evidence” sitä, ettei Smith ollut tuonut aitoa käsikirjoitusta mukanaan luostarista. Ilman käsikirjoituksen fyysistä tarkastelua kysymystä väärennöksestä ei voida sulkea pois, sillä samoilla työkaluilla, joilla Smith oli varmentanut tekstin Klemensin aidoksi kirjeeksi, mahdollinen väärentäjä olisi voinut suorittaa uskottavan väärennöksensä. Quesnell pohti myös mahdollisen väärentäjän muita tuntomerkkejä. Hänen hypoteettisella väärentäjällään oli kuitenkin sellaista erityisasiantuntemusta, tilaisuutta ja motiiveja, että väärentäjän ominaisuuksiin olisi selvyyden vuoksi kannattanut liittää myös harvat hiukset!
Mitä käsikirjoitukselle tapahtui?
Quesnellin vaatimus käsikirjoituksen fyysisestä tarkastelusta väärennöksen poisrajaamiseksi on tietenkin ymmärrettävä. Klemensin kirjeen sisältävä teos oli kuitenkin Mar Saban luostarin omaisuutta: ei kai Smithin velvollisuus sentään voinut olla arvoteoksen varastaminen ja salakuljettaminen luostarin kirjastosta! Väärennössyytöksiä ei toisaalta lainkaan auttanut se, että käsikirjoitus oli akateemiselta yhteisöltä vuosikausia kadoksissa. Vasta vuonna 2000 julkaistu
Charles Hedrickin ja
Nikolaos Olympioun artikkeli “Secret Mark: New Photographs, New Witnesses” ja vuonna 2003 julkaistut Hedrickin “The Secret Gospel of Mark: Stalemate in the Academy” sekä
Guy G. Stroumsan vastaus “Comments on Charles Hedrick’s Article: A Testimony” antoivat mahdollisuuden rekonstruoida Theodoros-kirjeen vaiheita sen jälkeen, kun Smith oli poistunut Mar Sabasta vuonna 1958.
Näyttää siltä, että Smithin jälkeen käsikirjoitus näki päivänvalon seuraavan kerran vasta vuonna 1976, kun Guy Stroumsa yhdessä arkkimandriitta
Melitonin,
David Flusserin ja
Shlomo Pinesin kanssa saapui luostariin tarkoituksenaan analysoida käsikirjoituksessa käytetty muste. Tutkijat löysivät etsimänsä teoksen hyllystä, Stroumsan mukaan oletettavasti juuri siitä kohdasta, johon Smith oli sen 18 vuotta aikaisemmin jättänyt. He näkivät myös käsinkirjoitetun tekstin teoksen lopun tyhjillä sivuilla. Jerusalemissa ainoa mahdollisuus musteanalyysiin oli kuitenkin poliisilaitoksella, eikä Jerusalemin ortodoksinen patriarkaatti suvainnut omaisuutensa antamista toisuskoisten käsiin - Israelin poliisi oli tietenkin liian “juutalainen”. Käsikirjoitus jäi näin patriarkaatin kirjastoon. Isä
Kallistos Dourvas, joka hoiti kirjastoa vuoteen 1990 saakka, kertoi valokuvanneensa kirjeen vuonna 1977 ja sitten irrottaneensa sivut kirjasta kunnostusta varten. Irtonaista käsikirjoitusta säilytettiin kirjan yhteydessä ainakin hänen virkauransa loppuun saakka. Vuoden 1990 jälkeen Theorodos-kirjeestä ei ole enää havaintoja, vaikka lukuisat tutkijat ovat tehneet kyselyjä patriarkaatin kirjastoon. Mielenkiintoista kyllä, Olympiou spekuloi sitä pidettävän piilossa pieteettisyyssyistä: ehkä joku Jerusalemin ortodoksisen patriarkaatin edustajista oli pahastunut Smithin vihjailemasta homoseksuaalisesta Jeesuksesta ja päättänyt katkaista keskustelun yksinkertaisesti ottamalla käsikirjoituksen talteen, pois jumalattomien tiedeyhteisön jäsenten hyppysistä.
Keskustelua käsikirjoituksen katoaminen ei toki ole haitannut, eikä Morton Smithin kuolemakaan vuonna 1991 vähentänyt hänen persoonaansa kohdistuneita loukkauksia, päinvastoin.
Jacob Neusner, Smithin entinen tähtioppilas, nimitti eri yhteyksissä oppi-isäänsä esimerkiksi kaheliksi, sekopääksi, inhottavaksi vanhaksi hölmöksi, konseptuaaliseksi hutilukseksi, mitään tietämättömäksi ja huijariksi.
Donald Harman Akenson oli puolestaan varsin varma Salaisen Markuksen evankeliumin alkuperästä: “Kukaan, joka ei kykene näkemään sitä väärennökseksi aina 3000 jalan korkeudesta saakka, ei saisi arvioida muidenkaan [Jeesus] Nasaretilaista kertovien tekstien autenttisuutta”. Useimmat raamatuntutkijat olivat kuitenkin epävarmoja. Charles Hedrickin katsaus tutkimustilanteesta vuonna 2003 oli otsikoitu kuvaavasti “Stalemate in the Academy” - pattitilanne tiedeyhteisössä. Klemens-tutkijoiden enemmistölle kirje Theodorokselle on tosin kelvannut aidoksi.
Väite 1: Salainen evankeliumi on Markuksen kirjoittama
Vain kaksi vuotta, ja pattitilanne oli vaihtunut shakkiin ja mattiin, joskin useampi kuin yksi pelaaja julisti itsensä voittajaksi. Vuonna 2005 julkaistiin kaksi teosta, jotka olivat keskenään täydellisen erimieliset.
Scott G. Brown väitti kirjassaan
Mark’s Other Gospel: Rethinking Morton Smith’s Controversial Discovery Theodoros-kirjeen olevan aito Klemens Aleksandrialaisen yksityiskirje. Sitä vastoin
Stephen C. Carlson esitti teoksessaan
The Gospel Hoax: Morton Smith’s Invention of Secret Mark Morton Smithin väärentäneen käsikirjoituksen. Useimmat tutkijat näyttävät kääntyvän Carlsonin huijaus-argumentin kannalle, mutta asia on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen.
Scott Brown oli julkaissut ensimmäisen Salaista Markuksen evankeliumia käsittelevän väitöskirjan vuonna 1999. Sitä ennen kiistelty evankeliumiteksti oli viihtynyt lähinnä alaviitteissä: muutamat tutkijat olivat käyttäneet sitä esimerkkinä Markuksen evankeliumin tekstin kehitysprosessin epävakaudesta toisten arvioidessa Salaisen Markuksen evankeliumin olevan leikkaa-liimaa-menetelmällä kokoonkursittu yhdistelmä kanonisia evankeliumilauseita. Edellä käytetyn suomenkielisen käännöksen tehnyt
Risto Lauha edustaa jälkimmäistä kantaa. Tätä taustaa vasten Brownin perusteesi kuulosti rohkealta: Salainen Markuksen evankeliumi on peräisin samalta kirjoittajalta kuin kanoninen Markuksen evankeliumikin.
Morton Smith oli kyllä pohtinut Brownin teesiä jo 1970-luvulla, mutta hylännyt sen omaan rekonstruktioonsa arameankielisestä alkuevankeliumista sopimattomana. Scott G. Brown lähestyy teoksessaan
Mark’s Other Gospel kysymystä Salaisen Markuksen evankeliumin kirjoittajasta eri näkökulmasta. Ensinnäkin Brown katsoo Morton Smithin oman tulkinnan Theodoros-kirjeestä olevan kestämätön: Klemens ei nimitä lainaamaansa Markuksen evankeliumin pätkää ‘salaiseksi’ vaan ‘hengellisemmäksi’ ja ‘mystiseksi’. Itse kertomus Jumalan valtakunnan salaisuuden opettamisesta ei puhu mitään salaisuuden konkreettisesta sisällöstä, eikä se varmasti ole myöskään historiallinen kuvaus galilealaisen Jeesus-liikkeen arkirutiineista. Perikooppi on Klemensin aikana todennäköisesti antanut raamatullisen perusteen vihkimyksille ‘suuriin mysteereihin’, joihin Aleksandriassa osallistuivat pitkälle edistyneet kristityt.
Toiseksi Brown huomaa Salaisen Markuksen evankeliumin hyödyntävän samoja kirjallisia tekniikoita kuin kanoninen Markus: näitä ovat mm. interkalaatio ja verbikaiut. Lisäksi sen muodostama kokonaisuus osana kanonista Markusta vahvistaa evankeliumin teologisia pääteemoja, itsensä kieltämistä Jeesuksen seuraamisen ehtona ja Jumalan valtakunnan salaisuuden tuntemista. Salainen Markus sopii myös äärimmäisen hyvin kanonisen Markuksen rakenteeseen avaten Getsemane-kohtauksessa tyhjästä ilmestyvän salaperäisen nuorukaisen roolia. (Mk 14:51–52) Kukaan muu kuin Markus itse ei Brownin mielestä olisi voinut kirjoittaa Salaista Markuksen evankeliumia ennen 1980-lukua siitä yksinkertaisesta syystä, että aikaisemmin Markuksen evankeliumin kirjallisia ansioita ja teologiaa ei ymmärretty riittävän syvällisesti.
Normaalitapauksessa evankeliumeita työstäneet ja toimittaneet kristityt eivät katsoneet tarpeelliseksi imitoida alkuperäisen kirjoittajan tyyliä kovinkaan tarkasti: Markuksen evankeliumin pidempi loppu, vuoden 1992 raamatunkäännöksessä hakasulkeisiin laitetut jakeet 16:9–20, on aina kelvannut kristittyjen valtaenemmistölle, vaikka se ei kirjallisen tyylinsä tai teologisen sisältönsä puolesta muistuta pätkääkään aitoa Markuksen evankeliumia.
Väite 2: Salainen evankeliumi on Morton Smithin väärennös
Brown vastaa teoksessaan seikkaperäisesti esitettyihin väitteisiin Morton Smithin syyllisyydestä. Uskottavaa motiivia on vaikea löytää, etenkin kun Salainen Markuksen evankeliumi ei juuri tue Smithin rekonstruktiota historian Jeesuksesta oppilaansa Mooseksen laista vapauttavana maagikkona. Jos Smith kerran väärensi tekstin, miksei hän väärentänyt sitä tukemaan omia teorioitaan?
Tähänkin kysymykseen iskee kiinni Stephen C. Carlson teoksessaan
The Gospel Hoax. Kysymyksessä on harkittu harhaanjohtaminen: Smith tahtoi kiinnittää huomion omaan erikoiseen tulkintaansa, jotta väärennetty teksti jäisi vähemmälle tarkastelulle. Klemensin kirje Theodorokselle on alusta loppuun moderni väärennös. Carlson tekee eron
väärennöksen (forgery)
ja
huijauksen (hoax) välillä. Väärentäjä tavoittelee rahallista tuottoa, mutta huijauksen motiivit ovat monisyisempiä. Huijari saattaa haluta haastaa kriitikot kilpailuun siitä, kuka onkaan lopulta älykkäin tai hän saattaa pitää tekaistua materiaaliaan käytännön pilana. Theodoros-kirjettä ei huomattu tekaistuksi, koska sitä lähestyttiin väärennöksenä. Jos kysymyksessä on sen sijaan huijaus, tekstin epäaitous voidaan Carlsonin mielestä havaita helpommin ilman käsikirjoituksen fyysistä tarkastelua.
Huijauksen luonteeseen vakavamielisen väärentämisen humoristisena versiona kuuluvat tekijän jättämät vihjeet henkilöllisyydestään. Lisäksi se sisältää yleisiä väärentämisen paljastavia tekijöitä. Epäaitoon tekstiin syntyy nimittäin aina historiallisia anakronismeja joko kirjoittajan omasta ajasta tai siitä tavasta, jolla kirjoittajan omana aikana ymmärretään tekaistuun aineistoon liittyvä historiallinen todellisuus. Toinen paljastava seikka on käsinkirjoitetun tekstin käsialaan liittyvät epävarmuudet. Kun nämä kaikki lasketaan yhteen, Carlson katsoo pystyvänsä osoittamaan Theodoros-kirjeen epäaitouden. Vaikka yksikään argumentti ei itsessään olisi riittävän hyvä, ne kaikki yhdessä otettuna osoittaisivat vääjäämättä tekstin moderniin alkuperään.
Carlsonin erittely Theodoros-kirjeen käsialan epämääräisyyksistä voisi hyvin johtaa modernissa allekirjoitusväärennöstapauksessa oikeuden langettamaan tuomioon. Hän näkee tyypillisiä väärennöksen tuntomerkkejä: hitaasti piirrettyjen kirjainten viiva on epämääräistä eli niissä on ns. “väärentäjän vapinaa”, musteen leviäminen kirjainten viivalla osoittaa, että kynää on toisinaan pidetty paikoillaan epäilyttävän pitkään, ja joitain kirjaimia näytetään korjatun ensimmäisen piirtämisen mentyä vikaan. Verrattuna varmasti aitoihin Mar Saban käsikirjoituksiin kirjainten muodot ovat epäilyttäviä, eikä kristillisten standardi-ilmaisujen - Herra, Kristus, Jumala jne. - asemasta kirjoitettavan
nomina sacran käyttö ole johdonmukaista. Erityisen selvänä merkkinä Carlson pitää “väärentäjän vapinan” ja kirjainten korjailun esiintymistä samassa tekstissä: ensimmäinen saattaisi selittyä kopioitsijan ollessa vanha ja hänen kätensä vapiseva, mutta silloin jälkimmäinen ei olisi onnistunut. Myöskään kursiivikirjoituksen korjailemisessa ei Carlsonin mielestä ole mitään mieltä: sen tarjoama nopeushyöty turhentuu, jos pikakirjoituksesta syntyneitä epäselvyyksiä lähdetään paikkaamaan. Näillä perusteilla käsikirjoitus ei luonnollisestikaan ole 1700-luvun käsialalla kirjoittavan henkilön kynästä lähtöisin.
Millä vuosisadalla teksti on sitten kirjoitettu? Carlson huomaa erikoisen historiallisen anakronismin mm. Theodoros-kirjeen ensimmäisellä sivulla, riveillä 13–15. Klemens kirjoittaa seuraavasti: “Tosiasiat, jotka on sotkettu sepitelmiin, vääristyvät, niin että, kuten sanonta kuuluu, ‘suolakin menettää makunsa’.” Klemensin vertauksen johdonmukaisuus edellyttää Carlsonin mukaan sen, että suolaa eli tosiasioita laimennetaan jollain toisella aineella eli sepitelmillä. Antiikin tekstit eivät kuitenkaan tue ajatusta suolan laimentamisesta - suolaa käytettiin antiikissa köntteinä, mutta laimentaminen ja sekoittuminen muihin aineisiin vaatisi paakkuuntumattoman suolan. Vasta vuonna 1910 eräälle amerikkalaiselle yhtiölle työskentelevä kemisti keksi keinon estää ilmankosteuden aikaansaama suolan paakkuuntuminen. Keksintöä hyödyntämällä yhtiö monipolisoi pöytäsuolan markkinat vuosikymmeniksi. Klemensin suolavertaus edellyttää siis teknologiaa, joka on varsin modernia. Theodoros-kirje onkin kirjoitettu 1900-luvulla näyttämään siltä kuin se olisi kopioitu 1700-luvulla aidosta antiikin tekstistä. Huijarin oman ajan itsestäänselvyys - paakkuuntumaton suola - on kuitenkin päässyt livahtamaan itse tekstiin.
Kuka tekstin on sitten oikein kirjoittanut? Syyllisen paljastaminen on Carlsonin varsinainen
tour de force. Hän väittää Smithin piilottaneen huijaukseen mm. etunimensä, sukunimensä ja viittauksen fyysiseen ominaisuuteensa: kaljuuteen. Mar Saba -vierailun tarkoitus vuonna 1958 oli luetteloida luostarin kirjaston käsikirjoituksia. Smith julkaisi valokuvan numerolla 22 luetteloimastaan käsikirjoituksesta mm.
Archaeology-lehdessä vuonna 1960. Kuvan tarkoituksena oli havainnollistaa luostareissa yleistä tapaa vahvistaa arvokkaiden teosten kansia hyödyntämällä vanhempia, “turhia” käsikirjoituskopioita. Carlson näkee kuvassa aivan jotain muuta: kirjan omistuskirjoituksista ylin on selvästi samaa käsialaa kuin Theodoros-kirjeen teksti! Henkilönimenä tässä omistuskirjoituksessa on
M. Madiotēs, jonka Carlson translitteroi muotoon M. Madiotes. Tätä sukunimeä ei löydy Kreikan online-puhelinluettelosta, mutta tutustuminen sanakirjaan paljastaa jotain mielenkiintoista: verbi
madaō, jonka voi hyvin ajatella olevan Madiotes-nimen vartalon taustalla, merkitsee kirjaimellisesti ‘kaljuuntua’ ja kuvainnollisesti ‘huijata’. M[orton] Madioteen täytyy olla pseudonyymi, jonka kalju huijari on jättänyt vihjeeksi tekosestaan! Ja edelleen: kun Morton Smith itse arvioi näitä omistuskirjoituksia, hän ajoitti M. Madioteen käsialan perusteella 1900-luvulle.
Etu- ja sukunimi puolestaan löytyvät jo edellä esitellystä suolavertauksesta. Historiallinen anakronismi on tarkoituksella jätetty vihje, sillä pöytäsuolan valtikkaa kantanut yhtiö oli nimeltään
Morton Salt Company. Kirjassaan
Clement of Alexandria and a Secret Gospel of Mark Morton Smith taas esittää Klemensin viittaavan vertauksellaan sekä kanonisten evankeliumeiden suolapuheisiin että Jeremiaan kirjan jakeeseen 10:14. Erityisesti jälkimmäinen alluusio on Carlsonin mukaan outo. Mitä Smith on oikein yrittänyt sanoa? Kommentaarissaan Smith toteaa seuraavaksi Klemensin samastavan “maan suolan” niihin, “jotka piilottavat... mysteerit, joita ei tule lausua”. Aikaisemmin havaittu yhteys Morton Smithin ja Morton Salt Companyn välillä viittaa siihen, että tätä lausetta tulee soveltaa Smithiin itseensä. Hän on piilottanut lausumattoman mysteerin - mutta minne? Ja katso: viitatessaan Jeremiaan kirjaan Smith jättää sanatarkkaan lainaukseensa aukon, jonka on merkinnyt kolmella pisteellä. Yleensä kolmea pistettä käytetään silloin, kun asian ymmärtämiseksi ei ole tarpeen toistaa koko lausetta. Carlson näkee enemmän: välistä jätetty lauseenosa alkaa sanoilla “jokainen kultaseppä” = seppä = smith = Smith, ja siten samoilla riveillä Theodoros-kirjeessä viittaus niin Morton Smithin etu- kuin sukunimeenkin.
Carlsonin teoksen vaikutushistoria
The Gospel Hoax on kääntänyt monen eksegeetin pään. Toiset ovat harrastaneet julkista itseruoskintaa, esimerkiksi
Birger Pearson tuomitsi itsensä ja kollegansa ”luusereiden porukaksi” ja
Jean-Daniel Kaestli surkutteli asettaneensa luottamuksensa turhaan Klemensin kirjeen ja Salaisen Markuksen evankeliumin aitouteen. Toiset olivat enemmän kuin hyvillään Carlsonin nerokkaasta esityksestä, esimerkiksi
Mark Goodacre nimittää häntä ”mestarietsiväksi” ja
Larry W. Hurtadon arvion mukaan Carlsonin argumentointi on ”vakuuttava, lopullinen, käytännössä täysin kiistaton”. Jotkut olivat arvioinneissaan varovaisempia, kuten
Paul Foster ja
Craig L. Blomberg, mutta kaikki ovat yhtä mieltä siitä, ettei Carlsonin työtä voi ohittaa, kun halutaan sanoa jotain Klemensin kirjeestä Theodorokselle. Hajaääniä kuului vain muutama, kovimpana Scott Brown, joka ei tähän päivään mennessä ole luopunut tutkimustuloksestaan, Markuksen evankeliumin kirjoittajasta myös Salaisen Markuksen evankeliumin takana.
Peli näyttää selvältä - vai näyttääkö? Ensilukemalta Carlsonin huomiot antavat aiheen suhtautua suurella epäilyksellä Theodoros-kirjeen alkuperään. Erityisesti käsialaan liittyvät epäselvyydet ovat vakuuttaneet monet tutkijat tekstin epäaitoudesta. On kuitenkin syytä kysyä, kuinka hyvin modernien allekirjoitusväärennöksien parissa saatu tietotaito soveltuu vanhojen käsikirjoitusten - käsinkirjoitettujen kopioiden - aitouden arvioimiseen? Ei välttämättä kovinkaan hyvin, kuten mm. Paul Foster on Carlson-arvioinneissaan huomauttanut. Apokryfisen Pietarin evankeliumin sisältämä Akhmim-fragmentti sisältää niin epäsäännöllisyyksiä kirjainten muodoissa kuin epäjohdonmukaisuutta
nomina sacran käytössä. “Väärentäjän vapinan” ja kirjoituksen korjailemisen voi selittää moni muukin tapahtuma Klemensin kirjeen sisältävän teoksen pitkässä historiassa. Opus on esimerkiksi hyvin pienikokoinen, joten osa epäselvyyksistä selittyy käytettävissä olleen tilan vähäisyydellä. Kopioinnissa on toisaalta erittäin luontevaa jättää kynä paperia vasten, kun katse siirtyy tarkastamaan alkuperäisen kopioitavan tekstin etenemistä. On myös mahdotonta rajata pois esimerkiksi sellaista skenaariota, jossa vanha ja vapiseva munkki kopioi tekstin ensin, ja hienomotoriikaltaan tarkempi nuorempi munkki korjailee kirjoitusta sieltä, missä lukeminen olisi epäselvyyksien takia muuten hankalaa.
Lopulta kysymys on yksinkertaisesti käsikirjoitusta arvioivan henkilön asiantuntemuksesta. Scott Brown on huomauttanut, ettei Stephen Carlsonilla itsellään ole muodollista koulutusta alalta, jossa vastavalmistuneen väärennettyjen dokumenttien tutkijan “tulisi jatkaa päivittäistä työskentelyä pätevän [vanhemman] tutkijan kanssa noin kaksi vuotta tai enemmän, ennen kuin häntä voidaan pitää tarpeeksi kokeneena työskentelemään itsenäisesti”. Teoksensa julkaisun jälkeen Carlson on konsultoinut ainakin yhtä (modernien allekirjoitusväärennösten) asiantuntijaa, joka on samaa mieltä hänen kanssaan. Vastakkaiseen arvioon on päätynyt esimerkiksi amerikkalainen
Jack Kilmon, jonka analyysin mukaan “[käsialalla] on sujuvuutta ja rytmiä. Löytyy niin sulavia katkeamattomia viivoja kuin pyöreitä muotoja, joissa on käytetty tarkkaa painoa viivan alussa ja lopussa.” Kilmon ei näe tekstissä lainkaan epäilyttäviä viivaan laadun vaihteluja tai kynän nostoja väärissä paikoissa. Väärennösten tunnusmerkkien subjektiivisuutta voi itse kukin arvioida jo Carlsonin tarjoamien esimerkkien valossa. Vasen kuva on Theodoros-kirjeen ensimmäiseltä riviltä, oikea Carlsonin mukaan aidosta 1700-luvun käsikirjoituksesta Sabas 452, fol. 1R rivi 11. Molemmissa on prepositio
ek, mutta Theodoros-kirjeen versiossa Carlsonin mukaan epäilyttävä kynännosto epsilonista kappaan siirryttäessä. Sen sijaan Sabas 452 -käsikirjoituksen siirtymässä ei ilmeisesti ole Carlsonin mielestä mitään moitittavaa.
Bordering pseudoscience?
Käsialaa koskevat huomiot on kaukonäköisesti koottu Carlsonin teoksen alkuun. Ne ovatkin hänen parhaat argumenttinsa. Niitä seuraavat väitteet historiallisista anakronismeista ja Smithin jättämistä vihjeistä. Jotain kuitenkin puuttuu: voisiko se olla suhteellisuudentaju? Carlson kertoo suhtautuneensa aina epäilyksellä Theodoros-kirjeeseen. Kun hän sitten opiskeli hieman modernien allekirjoitusväärennösten tunnistamista, alkoi hän nähdä kirjeessä käytetyn käsialan erilaisin silmin. Carlsonin mukaan on vaikeaa löytää todisteita väärennöksestä, jos niitä ei erityisesti etsi. Tämä periaate näyttää toimivan myös toisinpäin. Carlsonin käyttämä deduktiivinen metodi on jo lähtökohtaisesti ongelmallinen humanistisessa tutkimuksessa. Hän tietää, että käsikirjoitushuijauksen tuntomerkkejä ovat historialliset anakronismit, huijarin jättämät vihjeet ja epäselvyydet käsialassa ja nyt hänen tarvitsee enää vain löytää nämä asiat Theodoros-kirjeestä: “Nyt kun tiesin mitä etsiä ja mistä, minun tarvitsi enää löytää se.” Kuinka hän olisi voinut olla löytämättä?
Carlsonin metodi onkin johtanut käytännössä siihen, että hän etsii huijauksen tuntomerkkejä aivan liian innokkaasti: kaikki mitä Morton Smith on koskaan sanonut, tehnyt tai kirjoittanut voidaan kääntää häntä vastaan. Niinpä Carlson on esimerkiksi ottanut vapauden lukea Smithin vastausta Quentin Quesnellin ensimmäisiin väärennössyytöksiin vuodelta 1976 aivan uudella tavalla. Kun Smith sanoo, että hän jätti ”käsikirjoituksen Mar Saban kirjastoon” eikä hänellä ole ”tietoa mitä sille on tapahtunut”, Carlson uskoo Smithin välttelevän sanomasta suoraan, että olisi todella
löytänyt käsikirjoituksen Mar Sabasta. Lause on nähtävä pikemminkin tunnustukseksi, että hän itse vei Theodoros-kirjeen luostarin kirjastoon.
Jos esimerkit Morton Smithin kirjoittamien lauseiden vääntelystä vaikuttavat erikoisilta, mitä pitääkään ajatella Smithin tarkoituksella jättämistä vihjeistä? On olemassa ainakin kaksi tapaa suhtautua näihin. Molemmat tunnustavat Carlsonin olevan tavattoman terävä ja mielikuvituksellinen hänen lukiessaan Theodoros-kirjettä ja Smithin siihen liittyviä aineistoja - toisen mielestä Carlsonin nerokkuus on hyvä asia, toisen mielestä huono. Carsonin teoksen argumentointi tuo mieleen aivan toisenlaisia julkaisuja. Hänen tapansa löytää ja kasata päällekkäin epätodennäköisiltä kuulostavia yhteyksiä pelaa samoilla säännöillä kuin vuonna 1982 ilmestynyt
Michael Baigentin,
Richard Leighin ja
Henry Lincolnin modernien salaliittoteorioiden kantaisä
The Holy Blood and the Holy Grail. Tieteellisen historiantutkimuksen pelisäännöistä erotaan siinä, ettei löytyneiden historiallisten tai muidenkaan linkkien todennäköisyyttä arvioida. Historiallinen skenaario voidaan rakentaa sekä lähes varmojen, todennäköisten, epätodennäköisten että uskomattomienkin linkkien varaan, ja paras tapa edetä on yleensä kehittää kiinnostava lopputulos jo etukäteen: varsinainen “analyysi” onkin enää sopivien yhteyksien löytämistä. Paraatiesimerkki tästä on Carlsonin kultaseppä-vihje: havainto puutteellisesta viittauksesta Jeremian kirjaan yhdistetään linkkiin Klemensin suolavertauksen ja Morton Salt Companyn välillä, jolloin voidaan todeta kolmen pisteen kätkevän salaisuuden, mutta siltikin vastaan tulee vain kultaseppä (
goldsmith) vaikka haettiin ihan tavallista kyläseppää (
smith), mutta mitäpä se enää haittaa? Parempia yhteyksiä Smithin sukunimeen ei kyseisestä kohdasta yksinkertaisesti irtoa, joten tämä saa riittää. Ennen ylenmääräistä innostumista olisi itse kunkin aina syytä miettiä
Umberto Econ “Foucaltin heilurin” - romaani, joka satirisoi teoksen
The Holy Blood and the Holy Grail tutkijakolmikkoa - avainlausetta: “Ei ole olemassa tärkeitä tietoja ja vähemmän tärkeitä tietoja vaan kaikki perustuu siihen, että tiedot ovat arkistossa [eli samanarvoisia], josta sitten etsitään yhteydet.
Yhteydet ovat aina olemassa, ne on vain löydettävä.”
2
Hanki parempia vihjeitä, Morton Smith
Eivät Carlsonin löytämät Smithin vihjeet muutenkaan kestä kriittistä tarkastelua. Kesäkuussa 2008
Allan J. Pantuck ja Scott Brown julkaisivat artikkelin "Morton Smith as M. Madiotes: Stephen Carlson's Attribution of Secret Mark to a Bald Swindler", jonka ytimenä oli Pantuckin tekemä löytö, negatiivi siitä valokuvasta, jossa M. Madioteen omistuskirjoitus oli näkyvissä. Aiemmin tutkijoiden käytössä ollut kuva oli ollut rajattu siten, että puolikas(!) sivusta oli jäänyt näkymättömiin. Kukaan ei ollut varsinaisesti
nähnyt M. Madioteen nimeä tässä rajatussa kuvassa, Carlsonkin oli poiminut sen osaksi salaliittoteoriaansa yksinomaan Morton Smithin kirjallisen kuvauksen perusteella. Rajaamattomassa valokuvassa on piinallisen selvästi nähtävissä se, ettei M. Madioteen nimi ole samaa käsialaa kuin se teksti, jonka Carlson väitti olevan M. Madioteen kirjoittama - sivulla on kaiken kaikkiaan viiden eri henkilön kirjoitusta. Näin M. Madioteen nimen käsiala ei myöskään ole samaa kuin Theodoros-kirjeen käsiala. Aiemmasta valokuvasta luettavissa oleva teksti, jota Carlson erehtyy pitämään M. Madioteen kirjoittamana, on kaiken lisäksi kirjoitettu oikeinpäin, kun taas ”M. Madiotes” on sen alapuolella ylösalaisin! Ja jos ollaan ihan tarkkoja, henkilönimi näyttää olevan pikemminkin
Madeotas tai
Modestos, joista varsinkin jälkimmäinen on tavallinen kreikkalainen sukunimi. Negatiivin löytyminen on myös raskas isku Carlsonin käsialaa koskeville väitteille, sillä myös sivun ensimmäinen, nyt nimettömäksi jäävä omistuskirjoitus eroaa merkittävästi Theodoros-kirjeen käsialasta. Kun Carlson väitti näkevänsä väärennöksen tuntomerkkejä myös tekstissä, joka ei mitenkään liity M. Madioteen nimeen eikä muistuta Theodoros-kirjeen käsialaa, mitä se kertookaan Carlsonin kyvystä ylipäätään tulkita oikein näitä väärennöksen tuntomerkkejä?
Suolavihje on haastettu jo ainakin kahdesta suunnasta.
Kyle Smith on kyseenalaistanut Carlsonin väitteen, jonka mukaan antiikin lähteet eivät puhuisi suolan laimentamisesta ja sekoittamisesta muihin aineisiin. Scott Brown on puolestaan kiiinnittänyt huomiota vieläkin suurempaan ongelmaan Klemensin Theodoros-kirjeen tekstissä: sivun 1 riveillä 13-15 ei puhuta sanaakaan suolan ja jonkin toisen aineen sekoittamisesta! Carlson argumentoi vertauksen olevan ymmärrettävä vain, jos tosiasioiden ja sepitelmien sekoittuminen rinnastetaan lukijan
mielikuvien tasolla suolan ja jonkin tekstissä mainitsemattoman substanssin sekoittumiseen, jolloin niin tosiasiat kuin suolakin menevät pilalle. Teksti ei kuitenkaan toimi näin: ”Tosiasiat, jotka on sotkettu sepitelmiin, vääristyvät, niin että, kuten sanonta kuuluu, 'suolakin menettää makunsa'.” Konjunktio "niin että" jakaa virkkeen kahteen osaan ja asettaa toisiaan vastaamaan tosiasioiden vääristymisen ja suolan muuttumisen mauttomaksi. Lauserakenne, joka on yhtä selkeä myös kreikankielisenä, ei sen sijaan rinnasta tosiasioiden uudelleenarvioinnin
mekanismia (sekoittuminen sepitelmien kanssa) ja suolan mauttomaksi muuttumisen
mekanismia (puuttuu tekstistä). Luonnollinen lause, jossa myös mekanismit tulisivat rinnasteisiksi, voisi kuulua esimerkiksi näin: ”Tosiasiat, jotka on sotkettu sepitelmiin, vääristyvät, niin että, kuten sanonta kuuluu, 'suolakin,
joka on sotkettu siihen, mikä laimentaa sen, menettää makunsa’.” Ainoa anakronismi Klemensin suolapuheessa on Carlsonin lukutapa: jos Carlson ei epäilisi tekstiä niin vahvasti huijaukseksi, hän ei lukisi suolan mauttomuuteen itse tekstistä puuttuvaa ”mekanismia”, vaan tekisi sen luonnollisen johtopäätöksen, ettei suolan mauttomuuden ”mekanismi” ole vertauksen kannalta relevantti, kun sitä ei itse tekstissä kerran ole. Jos Smith tahtoi jättää tekstiin viittauksen Morton Salt Companyn paakkuuntumattomaan pöytäsuolaan, olisi hänen suonut todella kirjoittavan historiallisen anakronisminsa auki - nyt lukija joutuu itse tuomaan sen tekstiin.
Kultasepän metsästäminen lähtee puolestaan siitä havainnosta, ettei Smithin väite alluusiosta Jeremiaan kirjaan ole uskottava. Näin saattaa ollakin: määritelmänsä mukaan alluusio on intertekstuaalinen, tekstien välinen viittaus, jossa kirjoittaja odottaa lukijan näkevän yhteyden ilman suoraa lainausta tai muuta selkeää ja yksiselitteistä vinkkiä. Jos lukija ei pysty näkemään yhteyttä toiseen tekstiin, alluusion voi sanoa jäävän aktivoitumatta. Näin sen olemassaolo on aina hyvin subjektiivinen kokemus, eikä Carlsoninkaan kannattaisi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksi “epäonnistuneesta alluusiosta”. Smith näyttää todella ajatelleen, että Klemensillä oli mielessä Jeremiaan kirja: tekstejä yhdistää saman verbijuuren variaatio, joka merkitsee niin maun katoamista kuin tyhmäksi tulemistakin. Scott Brown on myös huomauttanut Jeremiaan tekstikohdan laajemmasta kontekstista, jonka puitteissa esiintyy suolavertauksen mukainen ajatus arvottomuudesta ja tuhoutumisesta. Smith
saattoi ajatella Klemensin
saattaneen ajatella, että tosiasiat vääristyvät kuten suola menettää makunsa, ja kuten Jeremiaan kirjassa (väärän) tiedon vaikutuksesta ihminen muuttuu tyhmäksi - kaikki korruptoituvat. Aina voi myös kysyä, miksi juuri kultaseppä - Smithin sukunimi kun ei ollut Goldsmith. Jos Smith halusi viitata sukunimeensä epäkelvon alluusion avulla, eikö varhaiskristittyjen käyttämästä kirjallisuudesta olisi löytynyt ihan tavallisia seppiä? Vanhassa testamentissa, sen kreikankielisessä käännöksessä Septuagintassa heitä löytyy yleisimmin käytetyllä sanalla
khalkeus (vihjeen kannalta yksiselitteisimmin perusmuodossa) neljä kappaletta.
Patti akateemisessa yhteisössä
Blogikirjoitustensa perusteella Stephen Carlson näyttää olevan aidosti hämmästynyt siitä, etteivät aivan kaikki tutkijat ole hyväksyneet hänen johtopäätöksiään Theodoros-kirjeestä Morton Smithin suorittamana huijauksena. Etenkin Scott Brown on kunnostautunut kirjoittamalla seikkaperäisiä vastineita Carlsonin väitteisiin; muita kriittisen asenteen omaavia tutkijoita ovat esimerkiksi
John Dart ja
Marvin Meyer. Edellä esitetyn valossa voi myös olla aidosti hämmästynyt siitä, että Carlsonin mielikuvituksellisimmatkin konstruktiot ovat vakuuttaneet tutkijoiden enemmistön Salaisen Markuksen evankeliumin epäaitoudesta. Monet ovat pitäneet huomioita käsikirjoituksen käsialan epämääräisyyksistä hälyttävimpinä, mutta unohtaneet sen, ettei pelkkä viivan epävarmuus vielä todista Smithin kirjoittaneen Theodoros-kirjettä. Carlsonin kokonaisargumentin uskottavuus vaatii myös Smithin jättämien vihjeiden ottamista vakavasti. Kun tämä on lopulta aika epätoivoista, ei Klemensin kirjeen pitäminen modernina väärennöksenä ole riittävän perusteltua.
Keskustelu on pahasti vinoutunutta: Carlson kuittaa Brownin lukuisat kirjallisuuskriittiset argumentit Salaisen Markuksen evankeliumin antiikkisuudesta yhdellä lauseella - alaviitteessä - yksinkertaisesti “liian väljiksi”. Lisää oli kuitenkin tulossa. Vuonna 2007 Princeton Universityn musiikinhistorian professori
Peter Jeffery julkaisi kirjan
The Secret Gospel of Mark Unveiled: Imagined Rituals of Sex, Death and Madness in a Biblical Forgery, jossa hän esittää Carlsonia seuraten Morton Smithin väärentäneen Theodoros-kirjeen. Jefferyn tulkinnan avain Smithin väärennökseen on ymmärtää sisäislukijan eli kirjoittajan kuvitteleman ideaalilukijan olevan itse karpokraatti, jolloin Klemens Aleksandrialainen asettuu hyvin erilaiseen valoon. Mutta kenen päässä elävätkään kirjan alaotsikon kuvitellut seksin, kuoleman ja hulluuden rituaalit, Morton Smithin vai Peter Jefferyn?
Keskeinen kirjallisuus
Brown, Scott G.
2005 Mark’s Other Gospel: Rethinking Morton Smith’s Controversial Discovery. Wilfrid Laurier University Press.
2006 Factualizing the Folklore: Stephen Carlson’s Case Against Morton Smith. Harvard Theological Review 99, 291-327.
Carlson, Stephen C.
2005 The Gospel Hoax: Morton Smith’s Invention of Secret Mark. Baylor University Press.
Lauha, Risto
1987 Klemens Aleksandrialaisen kirje ja Markuksen salainen evankeliumi. TA 92, 205-210.
Morton, Smith
1973a Clement of Alexandria and a Secret Gospel of Mark. Harvard University Press.
1973b The Secret Gospel: The Discovery and Interpretation of the Secret Gospel According to Mark. Harper and Row.
Pantuck, Allan J. & Brown, Scott G.
2008 Morton Smith as M. Madiotes: Stephen Carlson's Attribution of Secret Mark to a Bald Swindler. JSHJ 6, 106-125.
Posts
